sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jouluisia ponisarjiksia + pieni joulukalenterilollausextra


Tänä vuonna laitan blogiin näytille kolme kappaletta jouluisia pikkuponisarjiksia. Kaikki tarinat on julkaistu My Little Pony-sarjakuvakirjassa nimeltä Talven Ihmemaassa ja muita seikkailuja vuonna 1987. Kirjan on suomentanut Laila Niukkanen.

Ensimmäisessä tarinassa valmistellaan juhlaa ja ihmetellään merkillistä paukkukaramellia. (Tarinan viimeisellä sivulla lienee tapahtunut jonkinlainen värimoka, kun kaikki vihertää hassusti. :D)


Ponit koristelevat pikkulinnuillekin ikioman joulukuusen.


Lopuksi Piikki-lohikäärme saa lahjasukan johon odotella lahjoja jouluponilta.


Mukavaa joulun odotusta kaikille blogin lukijoille!


...

Niin, se pieni lollausextra. Aihetta väljästi sivuten; ostin tälle vuodelle ponijoulukalenterin, tämän näköisen. Ihan soma.


 Kalenterin selkäpuolella on pahvista leikattavia ponikoristeita, ei siinä mitään...


... mutta Applejackilla on siivet. :-) (Muutenkin ovat ponikamut vähän hassunnäköisiä, paitsi Pinkie Pie.)

Tämä ei ole edes ainoa moka, Brony.fi:n keskustelufoorumille on postattu kuva toisesta joulukalenterista.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Ihmeellinen piano



Ihmeellinen piano (Sparky's Magic Piano) on amerikkalainen tv-animaatioelokuva vuodelta 1987. Se on esitetty Suomen telkkarissa ja löytyy Ani-tädin kotinauhoitteista, latasin tämän YouTubeenkin katseltavaksi tovi sitten. Elokuva perustuu alkuperäiseen kuunnelmaan vuodelta 1947.


Tarina kertoo 8-vuotiaasta pikkupojasta nimeltä Pekka, jota ei pahemmin kiinnosta soittaa pianoa. Eräänä päivänä yhtäkkiä piano kuitenkin alkaa puhumaan ja kertoo osaavansa soittaa itsekseen ilman, että sen koskettimiin kosketaan. Pekka ei aluksi usko, mutta kun piano näyttää mihin pystyy, Pekka innostuu. Kun Pekan äiti ja musiikinopettaja kuulevat pianonsoiton, nämä hullaantuvat täysin. Pekan isä haluaisi elämän jatkuvan entisellään ja vastustaa jyrkästi opettajan ajatusta konserttikiertueesta. Pekka ei kerro kenellekään, ettei itse soita pianoa, ja pian kaikki alkavat uskoa hänen olevan musikaalinen ihmelapsi. Niin, tai melkein kaikki.



Epäilijöitäkin löytyy ja spekulaatioita lapsinerosta vilisee, mutta joka tapauksessa Pekasta pianonsa kanssa tulee kuuluisa kiertuetähti, ja vähitellen homma alkaa lähteä käsistä. Kiertueen edetessä Pekka vähitellen muuttuu yhä itsekkäämmäksi ja omahyväisemmäksi. Tuleepa tehneeksi sellaisenkin ihmeen kuin soittaneeksi Chopinin minuuttivalssin puolessa minuutissa. :-D

Tai "soittaneeksi"... :-)

Pekan isä yrittää turhaan saada poppoon palaamaan kotiin, ja skeptinen musiikkiarvostelija Mörttinen seuraa silmä kovana ja yrittää paljastaa Pekan huijariksi siinä onnistumatta. Piano itsekään ei ole mielissään siitä, mitä Pekalle on tapahtunut, ja loukkaantuu kun Pekka pöyhkeilee parrasvaloissa ottaen kaiken kunnian ja laiminlyöden kaiken muun, jopa läheisensä. Lopulta kiertueen huipentumapisteessä, jolloin itse Yhdysvaltain presidenttikin on paikalla, ja raikuvan yleisön pyytäessä encorea piano lopettaa yhteistyön kuin seinään ja silloin paljastuu, ettei Pekka osaakaan soittaa pianoa. Yleisö nauraa hänelle.


Sitten ilmeneekin, että kaikki edellä tapahtunut onkin ollut vain Pekan unta, eikä piano olekaan yhtään ihmeellinen. Mutta sittenkin, unen jälkeen Pekka haluaakin harjoitella pianonsoittoa.

---

Tarinaa voi pitää opettavaisena, mutta vähän pistää kysyttämään, onko Pekan ihan pakko soittaa pianoa? Vanhempien pakottaminen harrastamaan on aika pyllystä, mutta no, mitäpä se minulle kuuluu. Kuka tahansa lapsuudessaan jotakin harrastanut, eritoten juuri soittamista, osannee samastua Pekkaan ja tämän tuskaan. Elokuvassa kuullaan paljon klassisen musiikin kappaleita (joiden nimiä en ole viitsinyt painaa mieleeni ja listata tähän jaaritukseen, bongatkaa ne itse), joten sitä voi pitää musikaalisena kulttuuripläjäyksenä.


Animaatio on paikoin vähän "derpahtavan" ja kökön oloista, mutta samalla jotenkin omaleimaista ja omalla tavallaan viehättävää. Konserttiyleisöistä löytyy monennäköistä hauskaa hahmoa, ja kiertueen edetessä Pekan äidin ja opettajattaren iltapuvut hienostuvat samaten kuin Pekan pöyhkeys lisääntyy. :D

"Senkin hemmoteltu kakara! Kunnon selkäsaunan sinä tarvitset!" :-)

Nykymaailmassa on tottakai vähän hassun kuuloista, kun elokuva on dubattu vain yhdellä ääninäyttelijällä, mutta 1980-luvulla dubattiin paljolti niin niukalla ääninäyttelijämäärällä kuin mahdollista. Kaija Kiiski on oman lapsuuteni rakkaimpia televisiodubbaus-ääniä, ja melkein jo sen takia pelkästään tykkään animaatiosta, sillä Kiiski tekee siihen monipuolisen valikoiman ihastuttavia personaallisia ääniä. Paras on varmaan nenäänsä honottava ja luiseva musiikkiarvostelija Mörttinen, joka toki on muutenkin elokuvan särmikkäin hahmo.

Tosin nytten mietin väkisinkin, että onko elokuvan dubbaamisessa ollut ylipäätään mitään järkeä, kun dubbaus pitkälti peittää alkuperäisen puheen ja osittain vie viehätyksen ja syö oikeastaan kokonaan idean puhuvasta pianosta. Alkuperäisen äänityksen kuuluessa taustalla nimittäin kuuluu, että piano puhuu kuulostaen todellakin siltä, miltä puhuvan pianon voisi ajatella kuulostavan. :D Suomenkielisen dubbauksen takia jäämme vähän vaille tästä erikoisesta kokemuksesta.

torstai 3. marraskuuta 2016

Oz-jaaritus #1: Vähän esittelyä, paljon fiilistelyä

Teksti sisältää vähäisesti vertailua Muumilaakson tarinoihin.

Olen aiemmin jaaritellut blogissa 1980-luvun Ihmemaa Oz-animaatiosarjasta, tai oikeammin siihen liittyvästä henkilökohtaisesta tonkimisesta. Vaikka tuossa jaarituksessa olen vähän pohjustanut asiaa, en varsinaisesti kirjoittanut esittelyä sarjasta, joten nyt voisi olla sen paikka. Vähän kuitenkin kertausta alkuun.


Ihmemaa Ozissa on siis 52 jaksoa (joista Suomessa on esitetty vain ensimmäiset 30), ja sarja perustuu yhdysvaltalaisen Lyman Frank Baumin kirjoittamiin lastenkirjoihin 1900-luvun alusta. Niistä on tehty lukuisia versiointeja niin teatteri- kuin elokuvamaailmassakin. Tämä animaatiosarjatulkinta Ozista on peräisin Japanista vuodelta 1986, mutta muuta taustatietoa löytyy nihkeähkösti. Sarjan on tuottanut Panmedia-niminen lafka, mutta siitä onko kyseessä japanilainen vai muun maalainen yhtiö, ei löydy tietoa (ainakaan kovin helposti :-D). Joka tapauksessa sarja on Japanissa tehty. Sarjan yksittäisiä tekijöitä sentään pystyy nimeämään, ja sieltähän löytyy suomalaisillekin periaatteessa tuttuja nimiä; Ozia on ohjannut Hiroshi Saito (joskin täytyy tunnustaa, että tieto ei ole sataprosenttisen varmaa, mutta eipä haittaisi jos pitäisi paikkaansa), ja sarjan käsikirjoituksesta ja kuvakäsikirjoituksesta vastaa Akira Miyazaki, molemmat herrathan ovat työskennelleet Alfred J. Kwakin ja Muumilaakson tarinoiden parissa. :-) Mainioita kaikenikäisten sarjoja nuokin kaksi, ja niitä edeltänyt Ihmemaa Oz on myös hyvä, sen uskallan luvata.

Juoni

Tarina alkaa Amerikan Kansasin preerioilta, missä kerran eräänä päivänä pyörremyrsky pyyhkäisee pienen Dorothy-tytön ja Toto-koiran mukanaan. Tyttö ja koira päätyvät kummalliseen, salaperäiseen ja hyvin satumaiseen Ozin maahan. Dorothy haluaa tietysti palata kotiinsa Kansasiin, mutta sepä ei käykään kovin helposti, kun kukaan Ozissa ei ole koskaan kuullutkaan Kansasista, saati sitten Amerikasta. Ainoa, joka mahdollisesti voisi auttaa tyttöä, on Smaragdikaupungissa asuva, mahtava ja pelollakin kunnioitettu Ozin velho. Dorothy koirineen aloittaa vaarallisen matkan, jonka varrella heidän seuraansa lyöttäytyy eriskummallisia henkilöitä; variksenpelätin, joka haluaisi saada aivot, peltinen puunhakkaaja, joka kaipaisi sydäntä ja pelkurimainen leijona, joka tahtoisi rohkeutta. Yhdessä joukkio matkaa keltatiilitietä pitkin ja kokee monia seikkailuja, joissa kukin vuorollaan osoittaa tarpeellisuutensa. Monien käänteiden ja koitoksien päätteeksi toiveet toteutuvat, ja lopulta Dorothy pääsee onnellisesti takaisin kotiin.


Tähän kuvaan päättyy ensimmäisen Oz-kirjan tarinan kertova juonikaari, vaan Dorothyn ja kumppanien seikkailut eivät suinkaan lopu siihen, kun vasta 17 jaksoa on mennyt. :-) Dorothy palaa Ozin maahan, missä tapahtuu lisää kummallisuuksia ja tavataan erikoisia henkilöitä ja koetaan jännittäviä seikkailuja, jotka päättyvät enemmän tai vähemmän yllättävästi. Toisen juonikaaren (jaksot 18-30) aiheena on kapina-armeijan vallankaappaus Smaragdikaupungissa, ja maan laillisen kruununhallitsijan, kadonneen prinsessa Ozman etsintä. Kolmannella juonikaarella (jaksot 31-41) Dorothy ystävineen lähtee etsintä- ja pelastusretkelle tuodakseen Ozin naapurivaltion Evin siepatun prinssin takaisin. Neljännellä ja viimeisellä juonikaarella (42-52) Ozin maa on jälleen vaarassa, kun Menninkäiskuningas (en ole aivan satavarma käännösnimestä, mutta korjaan tarvittaessa) janoaa kostoa juuri kun Ozman kruunajaiset lähestyvät.

Ehkä kirjoitan jokaisesta juonikaaresta vielä omat, yksityiskohtaisemmat ja kuvitetut kuvaustekstit, haluaisin ainakin (meinasin selostaa ensimmäisen juonikaaren yksityiskohtaisemmat tapahtumat jo tähän, mutta siirrän sen tuonnemmaksi ;-)). Nyt kuitenkin haluan hehkuttaa sarjaa yleisesti. Tiedossa on siis...

Pohdintaa ja fiilistelyä
Yksi parhaimpia tiimejä ever.


Ihmemaa Oz on parhaimpia näkemiäni animaatiosarjoja, noin yleisesti sekä animena. Se on melko yksinkertainen ja selkeä, mutta hyvinkin mukaansa tempaava fantasiasatuseikkailu. Se ei ehkä ole samalla tavalla kantaaottava kuin Alfred J. Kwak tai lievästi filosofinen kuin Muumilaakson tarinoita, mutta kyllä sekin herättelee jonkin verran ajatuksia samalla kun päästään vahvasti myötäelämään seikkailua ja jännittämään tapahtumia. Toisin kuin Alfredissa tai muumeissa, Ozissa on jaksosta jaksoon, alusta loppuun saakka jatkuva, melko yhtenäisenä pysyvä juoni, mikä ei ole kovin tai liian yleistä. Sarja jaetaan ja eritellään yleisesti ylläkerrottuun neljään juonikaareen. (Suomessahan tosiaan nähtiin vain kaksi ensimmäistä juonikaarta. Lapsena ja teininä mietin toisinaan, jos ja miten sarja jatkuisi vielä senkin jälkeen... no, nyt tiedän miten lopulta kävi.)

Yleiset mielipiteet sarjasta vaihtelevat, ja ihan sarjan sisältäkin; yleisesti ensimmäistä juonikaarta pidetään kaikkein uskollisimpana Oz-kirjoille, kun taas muut perustuvat lähdeteoksiinsa löyhemmin ja lähtevät hieman omille teilleen, vaan eipä sen niin tarkkaa aina tarvitse ollakaan. Sarja toimii omana kokonaisuutena alusta loppuun saakka vähintään tyydyttävästi (joitakin vähäisiä aukkokohtia lukuunottamatta), joskin on toisaalta myös pakko myöntää, että sarjan paras anti on juonenrakenteellisesti ehdottomasti ja nimenomaan ensimmäisessä juonikaaressa, seuraavissa meno lähtee vähäisesti lässähtelemään ja tarinan tapahtumien eteneminen meinaa hitusen mennä hahmokuvauksen ja -kehityksen edelle, mikä on sääli, kun hahmokavalkadi on erinomainen! Niin erilaisia persoonia kuin olla voi, heikkouksineen ja vahvuuksineen, mutta kaikilla on sama päämäärä. Ennen kuin huomaakaan, Dorothyn, Pelätin, Peltisen ja Leijonan muodostama ryhmä on hitsautunut läheiseksi, kaikki vaarat yhdessä kohtaavaksi tiimiksi, joiden seikkailuja ja edesottamuksia seuraa mielenkiinnolla. Hahmojen kehitystä on (ja olisi) mukava seurata koko sarjan ajan, parhaimmillaan se on ensimmäisessä juonikaaressa, kun hahmot vasta tutustuvat ja oppivat toisistaan ja itsestään. Homma pysyy kuitenkin alun jälkeenkin tarpeeksi mielenkiintoisena, jännittävänä ja yllätyksellisenä niin että seuraavan jakson käänteet haluaa nähdä.

Syteen tai saveen, yhdessä mennään aina :>
Omien vahvuuksien löytäminen ja tunnistaminen on klassinen inhimillinen tarina-aihe, ja tässä sarjassa sen kuvaaminen on tehty todella kauniisti. Tosin meinaa se ehkä hieman käydä pitkästyttäväksi kun Pelätti alkupuolella jatkuvasti toistelee uusien asioiden edessä ettei tiedä sitä eikä ymmärrä tätä kun ei ole aivoja. Mutta sittenkin; oppiminen ja hahmojen kehittyminen on silminnähtävää, aivojen puutteesta huolimatta Pelätti tekee päätelmiä ja myöhemmin monia hyviä oivalluksia ja keksintöjä. Peltinen on sydämettömäksi hahmoksi yllättävän lempeä ja kiltti, ja Leijona tekee pelkurinakin monta urotekoa. Ja Dorothy on kaiken ytimessä - tosin hetkittäin minusta tuntuu, että Dorothy on enemmän funktio kuin hahmo. Tällä tarkoitan, että Dorothy on enemmän voima, joka vain tekee ja toimeenpanee ja aikaansaa asioita kuin persoona, jolla olisi mitään varsinaisia omia ajatuksia tai tunteita. Toisaalta, Dorothy on vasta nuori tyttö, ja sitä kautta persoonana melkein tyhjä taulu ja hyvin viaton. Ja kyllähän Dorothystakin pippuria löytyy.
Myöhemmin sarjassa on hauska nähdä, miten Dorothy omaksuu osittain jonkinlaisen opettavaisen
isosiskon roolin prinsessa Ozmaa kohtaan. Toisaalta meinaa ruveta vähän liikaakin määräilemään. :s
Hahmojen toveruus tuntuu lämpimältä ja aidolta, ja tyyppeihin kiintyy, ainakin itse myötäelän vahvasti kaikki hetket. Kun Smaragdikaupunkiin päästään ensimmäisen kerran, se tuntuu voitolta itsellekin, ja niin edelleen. Ja vaikka alusta asti on selvää, että lopussa hahmot eroavat kukin taholleen, sittenkin eron hetki tulee yllätyksenä ja jäähyväishetki alkaa itkettää Ani-tätiä; rehellisesti sanoen tuntuu kuin itse eroaisi rakkaista ystävistään! :´D Kyllä, niin syvästi olen kiintynyt tämän sarjan hahmoihin, että sille on vähän vaikeaa löytää vastaavaa vertailukohtaa (ja olen kuitenkin jonkin verran elämässäni katsonut animaatiosarjoja, joiden hahmoihin olen saattanut tykästyä ja jopa kiintyä).

Ikävä tulloo aina näitä Oz-maan kamuja ;_;
Sarja on erinomaisen hallittu kokonaisuus, ja kestää myös useamman katselukerran kevyesti. Myöhemmillä katselukerroilla huomaa, miten pitkin sarjaa on ripoteltu useita pienempiä ja suurempia yksityiskohtia, jotka viittaavat sarjan tuleviin tapahtumiin. Toki sarjassa myös muistellaan menneitä, mutta hyvin vähän. Takautumille ja aiempien tapahtumien kertauksiin ei juuri käytetä aikaa turhaan, ja hyvä niin.

Sarjassa on hyvät musiikit, mutta tiettävästi ja kovin valitettavasti soundtrackia ei taida olla olemassa, ainakaan internet ei tunne mitään nimikettä, joka sisältäisi sarjan taustamusiikkeja. (Yhtenä monituisista pyrkimyksistäni olisi leikellä ja yhdistellä musiikkipätkiä jaksoista, mutta se tulee olemaan epätoivoinen ikuisuusprojekti. :-P) Myös ääniefektit ovat vaikuttavia, joskaan eivät kovin erikoisia sinänsä, mutta viime vuosina olen sävähtänyt muutaman kerran katsoessani jotain aivan muuta vanhempaa animaatiosarjaa tai -elokuvaa ja kuullessani täsmälleen oikeanlaisen, Oz-sarjasta tutun, äänitehosteen. :-)

Lisäksi sarjan tekijät ovat tienneet, mitä ja miten tehdä. Kuten sarjan hahmojen tiimi, myös sen käsikirjoitus, animaatio, äänimaailma, musiikki, kaikki toimivat saumattomassa yhteistyössä, kertoen yhtenäisen tarinan ja rakentaen monipuolisia tunnelmia onnistuneesti läpi sarjan. Ja se tunnelma... tunnelma. Se on jotakin niin onnistunutta läpi sarjan. Myönnän sen mahdollisuuden, että olen itse pahasti sokea sille, jos sarja nykymittapuulla vaikuttaa hidastempoiselta, minulle tahti kelpaa mainiosti.

Tunnelmointia Glindan palatsin pihalla.
Ja vielä; pidän Ihmemaa Ozia erityisesti visuaalisesti hyvin omaleimaisena sarjana. En ole nähnyt eikä tielleni ole osunut mitään vastaavaa, mikä muistuttaisi sitä. Hahmot ovat melko simppeleiksi piirrettyjä, mutta sen johdosta ilmehtivät ja liikkuvat oikein sujuvasti ja monipuolisesti. Oz-maailman taustat puolestaan ovat kuvakirjamaisella tavalla melko pelkistettyjä, todella kauniita ja värikylläisiä. Vielä Smaragdikaupungista puhumattakaan; haluaisin niin seikkailla tuossa maailmassa ja vaellella Smaragdikaupungin kaduilla ja kujilla. En taida tykätä minkään muun animaation taustakuvituksista niin paljon kuin Ozin.


Sarjan ydinhahmot ovat viehättäviä kukin omalla tavallaan, eikä keskeisissä sivuhahmoissakaan ole juuri vikaa. Jopa pahiksista löytyy jotain sympaattista. Mutta kyllä yksi on aina ylitse muiden... (Puuhiani seurailleille tuskin tulee isona yllätyksenä... :-)) 

Pelätti on paras hahmo, tietenkin! En suotta spämmää Pelätin kuvaa joka tilanteessa jolloin se tuntuu sopivalta. (Nyt kun mietin, voisin spämmätä sitä enemmänkin... ja YouTube-avatarikseni olen valinnut pysyvästi nimenomaan Pelätin mainostamaan Ihmemaa Ozia ja itseään. ;>)

Itse asiassa uskon, että jos koskaan lapsuusiässä olen ollut ihastunut animaatiohahmoihin varsinaisesti romanttisessa mielessä, niin Pelätti saattaisi olla tällainen ihastus, hyvin todennäköisesti myös ensimmäisin.. :-)

Kun mietin pidemmälle, Ihmemaa Ozia on katsantokannasta riippuen joko syyttäminen tai kiittäminen seuraavia vastauksia kysyttäessä mielipidettäni parista asiasta (kiinnostipa ketään tai ei). Jos en ole esittänyt blogissani kärkevän subjektiivisia mielipiteitä, ainakin tässä niitä tulee pari!

Pelätti vs. Nuuskamuikkunen: Pelätti on paljon siistimpi hahmo kuin Nuuskamuikkunen. Niin paljon, ettei sitä voi oikeastaan mitata. Ihan oikeasti. Voi olla liikaa aikuisen ylianalysointia, mutta kuitenkin, hyvin todennäköisesti Ihmemaa Ozin ja Pelätin ansiosta en ole koskaan ollut erityisen viehättynyt Muumilaakson tarinoiden Nuuskamuikkusesta (ei sillä että minun kai erityisesti pitäisi olla - tai olla olematta, mutta kuitenkin. Välillä törmää näkemyksiin, jopa olettamuksiin että kaikki tytöt käyvät kuumana Nuuskikseen ;D). Hahmot kun meinaan jonkin verran muistuttavat toisiaan olemalla sarjojensa neuvokkaita älypäitä. Mutta Pelätti vain on paljon sympaattisempi, lähestyttävämpi, moniulotteisempi; siis yksinkertaisesti mielenkiintoisempi hahmona kuin etäinen ja viileä Nuuskamuikkunen. Ja minulle Pelätti oli olemassa paljon ennen Nuuskamuikkusta. 

Pelätissä myöskin tapahtuu selkeää kehitystä, kun Nuuskamuikkunen taas pysyy melko muuttumattomana koko Muumilaakson tarinoiden ajan (hm, vai pysyykö? Jos joskus kirjoitan jotain hahmomietintöjä muumeistakin niin ehkä katsotaan asiaa sitten uudestaan :D). Ja voisihan joku toisaalta kysyä; miksi Pelätin fanittamisen pitäisi sulkea pois Nuuskiksen fanittaminen? ;> Itse asiassa kun mietin tätä, niin vähän alkaisi innostaa crossover-fanitaiteen tekeminen... XD

Ihmemaa Ozin pelottavat jutut vs. Muumien pelottavat jutut: Muumilaakson tarinoiden Mörkö, Jäärouva, Vedenneito ynnä muut sellaiset eivät ole kertakaikkiaan mitään verrattuna Ihmemaa Ozissa oleviin juttuihin, ilmiöihin, kummajaisiin ja hirviöihin! (Aion edelleen kasata lapsuustraumakoosteen jossain välissä. ;-B Toivottavasti jaksatte odottaa kuvamateriaalia siihen saakka!)

...

Meni vähän vertailuksi ysärianimemuumien kanssa. En tarkoita tietenkään väheksyä, minulla on vain vähän poikkeava ja erilainen näkövinkkeli asioihin tässä mielessä. :-) Yksinkertaisesti altistuin Ihmemaa Ozille niinkin paljon ennen muumeja.

...lisää jaarittelua aihepiiristä on tulossa varmasti.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Pienten animehamsterien suuret seikkailut Suomessa

Omistan edelleen tämän julisteen.
Valitettavasti en enää tarkalleen muista, miten Hamtaro, pikkuinen hamsterihahmo Japanista alunperin tuli tietoisuuteeni. Se on ainakin varmaa, että tiesin siitä reilusti ennen kuin animesarja (tarkalleen sen ensimmäiset 26 jaksoa) esitettiin telkkarissa. Ensimmäinen jakso taisi tulla MTV3:lla 23. lokakuuta 2004. Varmaan kuulin Hamtarosta nettitutulta tai jotain. Ja hamsterikrääsää oli myynnissä Suomessa niinikään kauan ennen animen ulostuloa, muistan ainakin markettien hiusponnarit ja pienestä ruokakaupastakin löytyi Hamtaro-jäätelöpuikkoja.

Hamtaro oli muuten siitä hauska ja virkistävän "erilainen" tai "poikkeava" tapaus, että se ei ollut sitä geneeristä pokemon-shounenmättö-ghibli-sanrio-animea. Se oli ihan oikeasti ihan vain tavallinen kaikenikäisten animesarja. :D Siksi olenkin vähän pahoillani, että Maikkari näytti sitä vain ensimmäiset 26 jaksoa. Olisi saanut näyttää enemmänkin.

Emme esimerkiksi saaneet nähdä mummihamsteria ollenkaan! :´<
(Olisi tullut vain 28. jaksossa, himpskutti.) Vaarihamsteri sentään ehti vilahtaa.

Hamtarossa ei siis ollut kyse maailman parhaimmaksi tulemisesta tai pahisten rökittämisestä, vaan se oli ihan tavallinen lemmikkihamsterien (ja näiden ihmisomistajien) enemmän tai vähemmän arkista elämää kuvaava sarja. Alussa Hamtaron ihmisperhe muuttaa uuteen kotiin, ja häkistä karatessaan pikku Hamtaro tutustuu kodin ulkopuoliseen elämään ja uusiin hamsterikamuihin, ja jatkossa hamsterit seikkailevat ja toilailevat keskenään. Usein hamsterien touhut lomittuvat ihmishahmojen puuhiin jollakin tapaa.

Hamtarossa itsessään ei juuri ollut mitään vikaa, mutta sen dubbauksessa oli joitakin muutamia kökköyksiä. Aina välillä mietityttää itse kutakin, pitäisikö fiktiohahmojen, -paikkojen jne. nimiä yleisesti suomentaa, ja missä ja milloin se on tai ei olisi järkevää. Meidän dubatussa Hamtarossa hamstereilla oli englanninkieliset nimet, mutta ihmishahmot sen sijaan oli suomennettu, ja ellen ihan väärin muista, näillä taisi olla japanilaiset sukunimet. Logiikka? :D Itse uskon, että myös hamsterien nimien kääntäminen olisi ollut ihan mukava juttu (itse asiassa kerran tein vanhalle nettisivustolleni puolileikillä, puolivakavissani listan itse suomennetuista hamsterinimistä. Ehkä teen kyseisen listan uusiksi tänne blogiin joskus :3). Toinen juttu on dubbauksen äänet. Kun Stan-hamsteri tulee kuvioihin ja laulaa, se kuulostaa enemmän narisevalta ovelta kuin söpöltä hamsterilta. Muistan edelleen miten nuoremmat perheenjäseneni nauroivat kippurassa. Ehkä niitä enkkudubin ääniä ei ihan aina tarvitsisi jäljitellä, hamstereille olisi ihan hyvin sopinut ihan tavalliset puheäänet, luulen.

Nämäkin nököttävät kirjahyllyssäni.
Hamtaroa näytettiin vain 26 jaksoa 2004-2005, ja siitä rupeaa olemaan jo jonkin verran aikaa. Kuitenkaan Hamtaro ei ole unohtunut, sillä ensimmäinen Hamtaro-elokuva viitsittiin dubata suomeksi ja julkaista DVD:nä, ajankohtaa en tarkalleen muista, 2009-2010? Samaten Ritsuko Kawain alkuperäisteos, viisiosainen sarjakuva vuodelta 2000, on julkaistu täällä 2012-2013, ja sitäpä oikein hehkutetaan kansissa vanhaan kunnon "TV:stä tuttu"-malliin. Paitsi että Hamtaroa edelleen dubattiin vain ekat 26 jaksoa, eikä sitä kai liian moneen kertaan ole uusittu normi-Maikkarilla tai Juniorilla. Mutta mikä ettei, söpö lasten sarjis on.

Omaan Hamtaro-historiaani kuuluu myös sellainen episodi, että kun omistuksessa oli ehta käytettynä ostettu Game Boy Color, ja teki mieli pelata muutakin kuin pokémonia, niin kerran oli aikomus ostaa konsolille tehty hamsteripeli Hamtaro: Ham-Hams unite!. Se oli huutonetissä ja tein tarjouksen, mutta joku kehveli vei pelin viime tingassa nenäni edestä. Harmistuin ja unohdin tapauksen, kunnes muistin sen tässä hiljattain männävuosina, ja niinpä joskus Moomin's Talen jälkeen keksin kokeilla hamsteripeliä emulaattorilla. Se oli ihan hauska kokemus, josta voisin ehkä kirjoittaa oman jaarituksen jos viitsisin. Tai jos harrastaisin Let's play-videoiden tekemistä, tekisin tästä pelistä läpipeluuvideosarjan (paitsi että on hyvin epätodennäköistä että viitsin tehdä). Tosin useampikin tyyppi YouTubessa taitaa olla jo tehnyt pelistä läpipeluu-tai let's play-sarjan. Ehkä minun ei tarvitse.
Pelin hamsteritervehdys "Hamha!"
Näin kysyi Iltasanomien TV-lehden kansiotsikko lokakuun lopulla 2004. Eipä tainnut olla. :-D
Koska muistelu on hauskaa, tarjoan tässä Iltasanomien TV-lehden Hamtaro-artikkelin. Säästän samalla vaivaa, sillä lehtijuttuun on listattu sarjan keskeisimmät hahmot (joita on jopa 15!), niin minun ei tarvitse tehdä niistä esittelyä (tosin teksti sisältää asiavirheen joka on pakko korrektoida; Maxwell ei ole kakkulapäinen :>).
Klikkaa isommaksi tai avaa uuteen välilehteen. :>

PS. En noin muuten ole hamsterifani. ;-)

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Ihana Kikattava kakkiainen on telkkarissa taas!

Blogini sivupalkissa oikealla on tuo "Ani-tädin nettivalinnat elikäs joitakin mukavia juttuja"-osio, johon olen keräillyt muutamia linkkejä blogin ulkopuolelta, ja olen pitänyt siellä aika pitkään linkkiä Yle Areenaan ja Kikattavan kakkiaisen jaksoihin (on muuten mukava nähdä että linkki toimii edelleen eikä ole rikki tai muuttunut, olen mielestäni laittanut sen jo aika kauan sitten :D [jos muuten koskaan blogista löytyy mitään rikkinäisiä linkkejä, niitä saa ilmiantaa niin tiedän korjata ne!]).


Kikattava kakkiainen on kotimainen 10-osainen animaatiosarja vuodelta 2013. Ja vaikka ilonpito onkin melko usein ajankohtaista, niin nyt se on varmasti, sillä sarja on saanut vihdoinkin jatkoa, vanhojen jaksojen uusintojen jälkeen upouudet jaksot alkoivat tällä viikolla Pikku kakkosessa. Avausjakso ei vielä hirveästi sykähdyttänyt, vaikka toki tutut hahmot olikin hauska nähdä uudemmissa kuvioissa, mutta katson ja odotan lisää. Ja jos joku sattumoisin ei tiedä, mistä tässä on kyse, niin voin vähän kertoa "ensimmäisen kauden" juonesta. 

Havunhelma-nimisessä metsässä asuu eläimiä, joiden hauskuuttajina toimivat Simarusinoiden pariskunta. Hiljattain kuitenkin simarusinat ovat menettäneet teränsä ja iloisuus on laantunut, eikä oikein kenelläkään ole hauskaa. Yksin jäänyt, hapsenkakkiaisista pienin putoaa kaikeksi yllätykseksi simarusinoiden kylpypaljuun, ja sedän yrittäessä pelastaa sitä oljenkorrella kakkiainen alkaa nauraa, koska korsi kutittaa sitä kovasti. Nauru tarttuu, simarusinat piristyvät ja adoptoivat pikku kakkiaisen, ja siitä tulee Kikattava kakkiainen. Sen kunniaksi päätetään järjestää juhlat, ja valmisteluja seurataan koko sarjan ajan. Juhliinhan tarvitaan paljon kaikkea kunniavieraista musiikkiin, ruokatarjoiluista koristeluihin ja valaistukseen, ja niistä huolehtivat erilaiset tyypit kakkiaisen kanssa. Tarina etenee verkkaisesti, mutta viiden minuutin jakson mittaan sopivasti, ja koko sarja kertoo yhteistyöstä, ja ennen kaikkea yhteisen ilon kokemisesta ja jakamisesta.

Oma suosikkijaksoni (tai ainakin eniten katsomani :D) on kuudes jakso, "Hämärätanssi". Juhlavalaistuksen hoitaminen yhdistettynä klassiseen pimeänpelonkäsittelyaiheeseen, ja pöllöhahmoja. Eikä mitä tahansa pöllöjä...

Vaan diskopöllöjä! B->
Tämä gifu toimisi paremmin musiikin kanssa, mutta laitoin sen silti.

Kotimaista animaatiota on mukava nähdä, ja animaatiota on mukava katsoa erityisesti silloin, kun tarina ja hahmot ovat hyvät, ja kun teoksesta suorastaan huokuu, että sen tekijät ovat selkeästi tienneet, miten toteuttaa ajatuksensa ja visionsa. Muistelen lukeneeni jonkin haastattelun tv-lehdestä aikoinaan (valitettavasti en ole tuota haastattelua arkistoinut), jonka mukaan ainakin Taotao, pieni pandakarhu on ollut Kikattavan kakkiaisen tekijöiden inspiraation lähde, eikä kai liene sattuma, että sarjan kertojaääneksi onkin otettu vanha kunnon Inkeri Wallenius. ;-)

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Ponijaaritus #1: Metajaaritus

> Seuraava Ponijaaritus #2: Unelmalaakson pikku ponit

Olen tässä jo jonkin (melko pitkänkin) aikaa aina välillä miettinyt, että millaisella tekstillä alkaisin kirjoittamaan blogissani Pikku Poneista, eli My Little Ponysta. Pitäisikö kirjoittaa vain piirretyistä ja miten, yleisesti vai henkilökohtaisemmin? Ja mistä päästä kannattaisi aloittaa, tästä Ystävyyden taikaa-sarjasta vai sittenkin lapsuusmuistojen kasariponeista? Heittäisinkö vain fiilistelyä ja muisteloita vai kasaisinko tuumailuja ja analyyttisempiä mietintöjä? Nii-in. Ei mitään hajua. :D Ja millaisia avainsanoja käyttäisin, My Little Pony, MLP-lyhenne, Pikku Ponit, pikkuponit, Ystävyyden taikaa, FiM? Tuossa jo syksyn 2013 Derpy-tyngässäni käytin avainsanaa "uusponit" jolla kutsun tätä tämän vuosikymmenen tuotosta. Mutta mitä ne sitä edeltävät sitten ovat, ovatko ne kaikki vaan kimpassa "pikkuponeja"? "Vanha-" tai "vanhusponeja"?? Piirrettyjen puolesta on toki helppo puhua ajallisesti "kasari- ja ysäriponeista", mutta mitäs sitten ne siinä noiden jälkeen, 1990-luvun loppupuolen ja viime vuosikymmenen ponit ovat? Nii-iin, kamalan hankalaksi teen tämän homman. :D


Toisaalta... onko sillä loppujen lopuksi mitään hirveän suurta väliä tehdä minkään sortin jaottelua eri ponijuttujen välillä, en niistä kuitenkaan ehkä niin hirmuisen paljoa aio blogissa jaaritella. En tiedä. Hankalaksi ja hitaaksi ponijaarittelujen aloittamisenhan on tehnyt myös se tosielämän seikka, että se suurin kiinnostukseni aiheeseen on oikeasti laantunut satunnais-kasuaalitasolle jo vuosia sitten, ja nykypäivänä lähes ainoastaan satunnaisina, ja melko yksittäisinä hetkinä tulee vanhan koulukunnan ponifanittajan näkökulmasta fiiliksiä ja ajatuksia. 

Unohtamatta tietenkään ponien nimiä ja oheistermejä ja niiden käyttämiseen liittyviä seikkoja. Suomalaiset vai alkuperäiset? Uusimman ponisukupolven kanssa ei ainakaan ole ongelmaa kun ponien nimiä ei edes ole käännetty. Luulen että käytän alkuperäisiä mutta tunnesyistä kirjoitan käytetyt suomenkieliset nimitykset sulkumerkkeihin - tai sitten toisinpäin (tämähän tuo jonkinmoista, osin turhaakin lisää, normijaaritusten sisältöön - mutta haitanneekohan tuo. Tosin joillakin ponihahmoilla on useampikin suomennosnimi olemassa, valitsepa sitten mitä niistä käyttäisit. Sanonpa vaan, että on tämäkin niin pirun hankalaa. XD). Vai josko sittenkin käyttäisin vain niitä nimityksiä joihin nyt vain satun olemaan tottunut ja kiintynyt vuosien kuluessa...

Joka tapauksessa; varmaa on että poneista minulla periaatteessa riittää monenmuotoista jaariteltavaa hahmofanituksesta aikuisiällä tehtyihin analyyttisempiin oivalluksiin, onhan kyseessä yksi lapsuuteni suurimpia fanituskohteita. Fanitus on tietenkin kehittynyt ja muuttunut paljon siitä mitä se oli yli kaksi vuosikymmentä sitten lapsuudessani, mutta luulen että tämän tonkiminen ja tutkiminen on suurelta osin ja enimmäkseen vain hauskaa. :D

Luulen, että voisin aloittaa ponijaaritusten sarjan jaarittelemalla itsestäni, niin että mahdollisille lukijoille tulee selväksi, millaiselta pohjalta ja lähtökohdilta ylipäätään jaarittelen näistä värikkäistä pienhevosista. Ehkä voisin kirjoittaa oman "ponihistoriani" lyhykäisyydessään. Joistakin jutuista voisi kirjoittaa pidemmältikin ja yksityiskohtaisemminkin, kenties erillisillä kerroilla tulevaisuudessa.

Mutta siis typistetty versio: tutustumiseni ja uppoutumiseni värikkäiden ponien maailmaan tapahtui luonnollisesti animaation kautta. Näin ponipiirrettyjä siinä 1980-luvun lopulla Golden Voicen dubbaamina, katselin Pauli Virta Productionsin dubbaamia ysäriponeja ennen 1990-luvun puoliväliä, ja vuosikymmenen puolivälin paikkeilla olin onnesta soikeana Nordic Agapio Oy:n ponidubbausten pyöriessä Maikkarilla (niin surkeana kuin Agapion dubbauksia yleisesti pidetäänkin). Fanitin ponipiirrettyjä kympillä ja enemmän tai vähemmän monomaanisesti (värikkäät pienhevoset tuhosivat, tai no esitetään asia lievemmin, pilasivat elämäni viimeistään tässä vaiheessa. Tai siis itse pilasin elämäni, jos pilasin. ;>).

Vuosikymmenen ja -tuhannen loppuun mennessä ponifanitukseni hiipui ja se on ollut melko matalalla koko tämän vuosituhannen ajan, en ole enää innostunut poneista samalla tavalla kuin ala-asteikäisenä tyttelinä - mikä lienee ihan normaalia kehitystä.

Ponit ovat periaatteessa siis jo menneisyyttä minulle, tai sanotaan että se suurin fanitukseni on laantunut kasuaaliksi kiinnostukseksi jo kauan sitten; siitä huolimattakin tädin nurkista löytyy vanhojen roinien lisäksi myös uudempaa ns. "kolmannen sukupolven" ponikrääsää viime vuosikymmeneltä pyörimästä pieniä määriä (tuon kauden ponianimaatioista sen sijaan olen jokseenkin pihalla, kun eipä näillä poneilla tainnut mitään yhtenäistä sarjaa ollakaan). Ja niin mielenkiintoinen kuin tämä uusin ponianimaatiosarja onkin ilmiönä ja miksei itsessäänkin, se ei ole sytyttänyt minussa itsessäni uutta ja pysyvää, sen enempää kuin lämmittänyt uudestaan vanhaa kipinää poneja kohtaan; saanut minua innostumaan uudestaan ja lähellekään samassa mittakaavassa kuin mitä ponit lapsuudessani merkitsivät. Tykkään kyllä, mutta en jaksa intoilla kuin melko lyhyinä ohimenevinä hetkinä vähän kerrallaan.


Tästä huolimatta seurailen silti satunnaisesti sivusta mitä on meneillään nykyään, minulla on osin ja jollain tapaa vähän kieroutunut kiinnostus tätä uusponi-ilmiötä kohtaan. Olen toki kiinnostunut piirretystä piirrettynä ja sen suomidubbauksesta. Ja onhan sitä kieltämättä ihan hauska välillä vertailla menneisyyteen tai muistella sitä sen kautta, ja tietenkin krääsän osteluunkin on tullut sorruttua. En itse tee poneille oikeastaan sen kummempaa eroa muuta kuin aikakausien perusteella, enkä näe ongelmaa kun 1980-luvun ponskut olivat aikansa versio, 2010-luvun ponskut ovat aikansa versio, ja kaikki mitä näiden välissä on, ovat aikansa versio. :D Kasari- ja ysäriponit olivat osa lapsuuttani ja totta hitsissä niihin toki liittyy sentyyppistä ~nostalgiantunnetta~, ja välillä kummastelen tätä uusponi-fanitusilmiötä, joka saattaapi jäädä historiaan jonkinlaisena populaarikulttuuri-ilmiönä, tai sitten ei, aika sen näyttää. :)

Kovinkaan sosiaalinen poniaktiivi en juuri ole ollut sen enempää netissä kuin sen ulkopuolellakaan, varsinkaan enää tällä vuosituhannella (kiinnostuksen laantuminen on se syy, miksei minua näy esim. millään foorumeilla, toki olen muutenkin hieman "epäsosiaalinen" tyyppi jos muistatte ;P). Muuta kuin sen verran, että olen ladannut ne Agapion dubbaamat vanhat ponipiirretyt YouTubeen ihmisten iloksi/kauhuksi, sen koen lähes kunnia-asiaksi tai joksikin; etenkin tämän uuden ponisukupolven aikana (sehän kun joka tapauksessa on antanut ja antaa  ns. boostia myös vanhoille poneille riippumatta siitä onko se tarkoituksellista vai ei), mutta muutenkin; miksi en jakaisi vanhoja tv-nauhoitteitani, kun minulla kerta on kaikki ponipiirretyt enemmän tai vähemmän kokonaan taltioituna? Helpommin se käy kun laittaa videot digitaalisena nettiin kuin että rupeaisi huutelemaan jossain kaupungilla tai liimailemaan kauppojen asiakasilmoitustauluille lappuja että tulkaa luokseni tuijottelemaan VHS-kasetteja. :D
Vaikka oma viehätyksensä tässäkin kai olisi. :D
(En kyllä ihan oikeasti näin tekisi. Ja nykyisin ponipiirretyt piileskelevät Dailymotionin
puolella, kuten blogin sivupalkissa hienovaraisesti mainostan. Liikaa en kai voi mainostaa?)
En juuri ole tekemisissä muiden ponifanien kanssa, eikä minulla ole siihen kummempia pyrkimyksiäkään (siis sori kaikki niin vanhojen kuin uusienkin piirrosponien ystävät). Niin, ja siis jos ei ole jo rivien välistä tullut selväksi, minulle ponipiirretyt olivat Se Juttu, vaikka keräilinkin lelufiguureja ja muutakin krääsää (keräilen edelleenkin periaatteessa, mutta sekin on laantunut kasuaalis-satunnaiseksi).

Ponit ja ponipiirretyt ovat jossain määrin sokea piste itselleni siten, etten kykene kovin tarkkaan määrittämään sitä, miten ne ovat elämääni vaikuttaneet. Siitä kuitenkin olen sataprosenttisen varma, että jollakin tavalla ne ovat vaikuttaneet, konkreettisesti ja suoraan, ja epäsuorempaan ja alitajuisesti. Osan vaikutuksista pystyn tiedostamaan ja näkemään itse, osaa sitten taas en. Itsetutkiskelu ja analysointi on hauskaa mutta piilovaikutuksia ja alitajuntaa on hankalaa tutkia.

Mutta mitä helppoihin, ulkoisesti tiedostettaviin asioihin tulee, on ainakin osittain ponien ansiota, että olen kiinnostunut kirpputorikulttuurista - ensimmäinen kirpputorilöytöni ja -ostokseni 1990-luvulla nimittäin oli ponimuki, josta maksoin aikanaan markan (nykyvaluutassa n. 0,20 euroa :D).

Kun miettii laajemmin, en lapsuudessani muuten ollut mikään "hevostyttö", paitsi Tuisku-ponista kertovia lastenkirjoja olen lukenut, samoin kuin Thowra, hopeaharja-romaanin (johon perustuva animaatiosarja pyöri Nelosella [sekin muuten oli Agapion dubbaama tuolloin ysärillä :D]). En siis ole fanittanut pikkuponeja sen takia, että ne olisivat hevoshahmoja vaan luultavammin siksi että ne olivat iloisia, värikkäitä ja piristäviä satu- ja animaatiohahmoja.
Ja uskon melko vahvasti, että tällä kyseisellä ponskulla saattaapi
olla asenteessaan jotakin sellaista, minkä olen omaksunut varhain...

Ponipiirretyt tietysti inspiroivat luovuuteen. Lapsuudessa tuli piirreltyä poneja paljon, ja keksittyä tarinoita ja omia uusia ponihahmojakin. :D Poneja on vielä nykyäänkin ihan hauska (ainakin yrittää) piirrellä silloin tällöin ja askarrella niihin liittyviä juttuja.
Itsekehitelty ponihahmo vuosimallia 2015.
Eiköhän tämä riitä ensimmäiseksi kunnon ponijaaritukseksi.

...

Hyvää alkanutta kesää, muuten!  Tämä on blogin 42. kirjoitus jaaritus, ja tällä hetkellä blogitekstiluonnoksia on tekeillä tismalleen sama määrä. :-)

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Alfred J. Kwak-lehtimainoksia ja -kansi (päivitetty)

(Juttua on päivitetty 31.10.2020. Loppuun on lisätty uusi kappale ja pari kuvaa.)

En tällä kertaa jaksa kummemmin jaaritella, mutta ajattelin jakaa löydöksiä.

Alfred J. Kwak on animaatiosarja 1980-luvun lopulta, Suomessakin kovasti tykätty. Ysärin alussa Semic julkaisi Alfred J. Kwak-lehteä. Sitä myös mainostettiin muissa tuon ajan sarjislehdissä; allaolevat skannit ovat peräisin Halinallet-lehdistä. :-) (Kuvia saa klikkaamalla isommaksi ja uuteen välilehteen avaamalla alkuperäiskoossa.)

Edellinen omistaja vähän väritellyt mainoskuvaa. :-)
"Ankkamaailman antisankari"... hauska että tämä titteli oli jo aikojen alussa keksitty,
luulin että senhenkiset tekstit tulivat 2000-luvun DVD-julkaisun kansissa vasta. :-)
Lisäänpä myös kuvan varsinaisesta lehdenkannesta. Ainokainen jonka omistan, löytyi divarista iäisyys sitten markka-aikana.

Lehden sisältö ei varsinaisesti ollut sarjakuvaa, vaan animaatiosarjasta otetuilla kuvilla ruudutettu tarina.


Mietityttää, julkaistiinkohan koko sarja tällaisessa tarinalehtimuodossa tuolloin aikoinaan?

...

Jutun päivitystä 31.10.2020:

Onnistuinpa jokunen aika sitten saamaan haltuuni toisenkin Alfred-lehden:

...ja tämä todistanee, että sentään koko animaatiosarjaa ei ole julkaistu lehtinä (kauan siinä menisikin, jos kaikki sarjan 52 jaksoa olisi paperimuotoon painettu, ja lehti on ilmestynyt luultavasti noin kuukausittain?). "Tut Kattimonin aarre" on sarjassa kaksi jaksoa kestävä stoori, mutta paperimuodossa se on tiivistetty ja mahdutettu yhteen lehteen.

... mutta se pikkuisen hämmentää, että tuo ylempi "Laulava mustekala"-lehti käsittelee laveammin ja pelkästään sarjan "Valaita näkyvissä"-jakson. Kaipa kyseisessä jaksossa on sitten ollut niin paljon asiaa ettei kannata lyhentää ja tiivistää? :D