Seikkailumetsä-jaaritus #2: Sarjan loppukuvat

Olen aiemmin jaaritellut sarjasta tekstissä > "Jos Seikkailumetsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...".

Seikkailumetsä-animesarjan suomalaisessa videokasettijulkaisussa ei valitettavasti nähdä lainkaan sarjan loppukuvia. Mielestäni tämä on pienoinen menetys - siksipä teenkin aiheesta kuvapainotteisen minijaarituksen. 

Animesarjojen loppukuvissa tiettävästi voidaan - tekijätietojen lisäksi - kertoa jakson varsinaisen sisällön jälkeenkin vielä jotain pientä sarjasta tai ihan omaa tarinaansa. Seikkailumetsän loppukuvissa tarina on se, että näemme päähenkilö Tiina-kanin vapaan sunnuntaipäivän: Tiina on herännyt varhain aamulla ja seikkailee vaellellen yksinään hiljaisessa lähiympäristössä.

 

Kameran lähentäessä, loitontaessa tai vain vieriessä haaleasävyisten ja unenomaisen utuisten vesivärikuvien halki tulee täysin puhdas lapsuusnostalgia-fiilis: tuntuu että tuota täsmälleen samaa tuli tehtyä itse aikoinaan; juuri tuollainen on vapaudenkaipuisen pikkutytön maailma. :-)

Lopuksi upotan tietysti itse varsinaisen videon.

...

Kevään etenemistä odotellessa...~

Tynkä: todennäköisesti ainoa Littlest Pet Shop-aiheinen jaaritus tässä blogissa

2010-luvulla minulla oli tapana lauantaiaamuisin lojua laiskasti sohvalla päivän lähteä lukien töllön ollessa auki vaihtelevilla kanavilla (useimmiten lastenohjelmilla). Kerran höristin korviani niin, että piti ihan ruveta kelaamaan tv-lähetystä taaksepäin. Päivän Littlest Pet Shop-jaksossa soi vahvasti 1980-lukumaista jumputusta huokuva inserttibiisi. Miksi niin, en tiedä. :D

En muista itse jaksosta paljoakaan, mutta jotta konteksti tulee (mahdollisesti vielä minua ummikommallekin) selväksi, jakson juonena taisi olla se, että sarjan päähenkilö-ihmistyttö nimeltään Blythe, joka ymmärtää pienen lemmikkieläinkaupan eläinten puhetta, sairastuu niin ettei enää ymmärräkään eläinten puhetta, joten mitä pitäisi tehdä?

No elukoiden näkökulmasta tietysti viedä ihmislääkäriin!

Muuten en sarjaa juuri silmäillyt, vain pari ensimmäistä jaksoa katsoin aikoinaan kunnolla. En siis ole esim. vaivautunut painamaan sarjan hahmojen nimiä muistiini. Tämän kasarityylisen pimputuksen kuitenkin tallensin digiboksilleni huvin vuoksi. :D (Valitettavasti tuo oma tallenteeni on päässyt tuhoutumaan kovalevyjen kanssa sohlatessa, joten tarkka ajankohtakaan ei ole tiedossa.)

Hasbron Littlest Pet Shop-lelubrändi, eli lyhennetysti LPS, ei muutenkaan ole minua sykähdyttänyt. Se on tainnut olla olemassa aika pitkäänkin, mutta juuri oman lapsuuteni aikoihin se ei ole tainnut olla niin kovasti pinnalla. En ainakaan muista että niin olisi ollut. Toisaalta tätäkin brändiä on uudistettu useampaan kertaan vuosien mittaan. YouTube-historian havinaa; tämä editoitu  Hauska televisio mainos - Littlest PetShop-video rämpytyksineen vuodelta 2007 oli minusta hauska ja on edelleenkin. Olen ehkä ilkimys, mutta en vain käsitä, mikä tässä brändissä niin viehättää (tai on viehättänyt männävuosina). :-) Siis ovathan elukat söpöjä ja niin edelleen, mutta onko tässä mitään muuta kuin kaikki kerätään ja rahat pois pikkutytöiltä (tai siis näiden vanhemmilta)? No joo, voihan pienten lelueläinten hoivaaminen tms. ehkä olla ihan järkevää...

(Lisäksi saatan olla vanhan koulukunnan ponifanina tekopyhä ilkeilynineni. Olen nimittäin aika varma, että jos olisin ollut pikkutyttö 2000-luvulla, niin todennäköisesti olisin myös ollut LPS-hörhö samaan tapaan kuin 1990-luvulla oikeasti olin pikkuponihörhö. ;-) Ja jotenkin 2010-luvun kuluessa haltuuni on kuitenkin päätynyt pari LPS-jääkaappimagneettia ja tarroja... :P)

Kun Ani-täti koetti pelata pari Keyn visual novel-peliä

Tekstin loppupuolella sivutaan semisti seksuaalisia teemoja. Sisältö ja kuvasto pidetään kuitenkin suht siivona.

Tämän blogitekstin julkaisemisessa on kestänyt taas kauan. Pelatessani Rewritea alunperin en aavistanut että haluaisin myöhemmin jaaritella siitä blogissani, joten tuolloin pelistä ei tullut otettua ruutukaappauksia, ja jälkikäteen pelin pariin palaaminen pelkästään ruutukaappailun merkeissä on ollut tervanjuontia. :D

Olen aiemmin kertonut eksymisestä unenomaiseen animemaailmaan sekä yleisesti miettinyt pelejä. Muutama katsomani animesarja on perustunut visual novel-tyyppiseen peliin. Tämän genren peleistä minua kiinnosti päästä kokeilemaan Key-nimisen pelistudion Kanon (koska tykkäsin animesarja-versioista) ja Rewrite (koska pelin introvideo on kiinnostava ja animen ensimmäinen tuotantokausi puolestaan niin sekava ettei oikeastaan muuta vaihtoehtoa juonesta perille pääsemiseen ollut. ;P Jostain syystä minulle kehittyi jonkinasteinen pakkomielle vain "päästä selville mistä on kyse", vaikka oikeastaan en ole varma, olinko edes kunnolla kiinnostunut tarinasta, alkuasetelmasta, tai edes mistään hahmosta animeversion pohjalta [en pysty nimeämään mitään selkeää osatekijää]). Kuten olen aiemmin kertonut, animesovitus jäi vaivaamaan, mutta vähäsen tuntuu, että vaikka lopulta pääsinkin asiasta perille pelaamalla, niin en ehkä sitten tullutkaan hullua hurskaammaksi. :D

Kumpaakaan peliä ei ollut käännetty virallisesti englanniksi perehtyessäni niihin, joten pelasin niiden fanikäännökset. Rewritesta on tiettävästi tehty virallinen englanninkielinen julkaisu toissa vuonna.

...

Aloitin Kanonin pelaamisen lopputalvesta 2018. Pelissä on viisi eri tyttöä näihin liittyvine tarinankaarineen. Pelasin niistä alkuun kaksi, mutta sitten jätin kesken. Kun animesarjat katsoneena tiesin, mitä on tulossa, niin sama se. Halusin myös vähäsen säästellä, mitä sitä kiirehtimään.

Rewriten päävalikko.

Kesällä 2018 siirryin Rewriten pariin, kun alkoi kutkutella että mitä jutussa nyt "oikeasti" tapahtuu (animesovituksen ykköskauden katsomisesta oli mennyt reilu vuosi). Pelin läpipelaamiseen menikin kauan, vasta lopputalvesta 2019 alkoi olla selvää. Mutta sittenkään en tiennyt, enkä tiedä vieläkään, oliko pelaaminen vaivan arvoista. Pitkällinen remputus se joka tapauksessa oli, jossei muuta (minulla kun on paljon muutakin tekemistä). :-D

Rewriten jälkeen Kanonin pariin oli kiva palata (siis keväällä 2019), mutta jäljelläolevista kolmesta juonikaarista pelasin taas vain kaksi, ja viimeisen vetelin vasta seuraavana keväänä (2020). (Jos totta puhutaan, minulla olisi itse asiassa vähäsen vielä tehtävää molemmissa peleissä; Kanonista näyttää puuttuvan pari kuvaa grafiikkagalleriasta, ja Rewritessa olisi kai joku läpändeeros-bonus jos jaksaisi säätää.)

Sukupuolten tasa-arvoa Kanonin päähenkilöpojun tapaan.

Vaikka en pelien kohderyhmää olekaan sukupuoleni puolesta, niin en koe erityistä ongelmaa hypätä päähenkilöpojun saappaisiin. Toisaalta nämä jannut ovat aika tyhjänpäiväisiä persoonia. Eroa näillä kahdella on siinä määrin, että Rewriten jäbä yrittää alussa olla joku suuri vitsiniekka ja huumoriveikko, kun Kanonin jäbä on vain kyyninen vekkuli.

Jos on epäselvää, Rewriten jäbä kasuaalisti ja hyväntahtoisesti vitsailee kuukautisista... ei siinä mitään! :D
Tarkoitus lienee hyvä ja olemme onnellisesti nykyajassa, joten suhtaudun tähän positiivisesti! ... tosin tuo viimeisin repla tuossa voisi jonkun mielestä ehkä olla jo vähäsen häirinnän suuntaan...

...mutta silti, pelin ainoa hetki jolloin voin sanoa että olin yhtä hämmentynyt kuin kuvan typy,
koska kävin taas "vaihteeksi" vähän hitaalla ekaa kertaa pelatessani..

Vertailua

Kanonin pelaaminen oli miellyttävämpää kuin Rewriten, vaikka jälkimmäisessä toki on enemmän elämyksellisyyttä ja tekniikka uudenaikaisempaa. Sittenkin olen enemmän kotona Kanonin talvimaisemissa. Pelattavuus oli myös parempaa Kanonissa; ainakin minusta tuntui siltä, että tehtyjen valintojen vaikutukset näkyivät nopeammin. Rewritessa sen sijaan pelin alkupään joutuu remputtamaan melko samanlaisena sen viisi (itse asiassa vain neljä) kertaa ennen kuin juonikaari erkautuu (ja tämän toiston takia jouduin käyttämään jo nähdyn tekstin kelaamistoimintoa, vaikka periaatteessa en olisi halunnut, mutta joitain juttuja ei yksinkertaisesti vaan enää jaksa neljättä-viidettä kertaa!).

Rewriten pelaaminen oli hetkittäin melkeinpä tuskaa ja loppupäässä rupesi tulemaan taisteluväsymys. Ehkäpä olisi ollut hauskempaa, jos olisin "jaksottanut" sen samalla tavoin kuin Kanonin pelaamisen. Tosin siinä tapauksessa olisi mahdollista ja hyvinkin todennäköistä, etten olisi vieläkään pelannut koko peliä läpi tähän päivään mennessä. ;-D Peli on hemmetin pitkä (Kanoniin verrattuna), ja koska olen suht normo täti, jolla ei ole rajattomasti aikaa vuorokaudessa (hyvin usein pelaamiseen oli aikaa ehkä noin tunti päivässä, joskus harvemmin enemmän [monesti nämä pelailutuokiot kyllä uhkasivat venyä...]). Siihen päälle vielä se, että usein pelisession aloittaessani olin jo valmiiksi väsynyt päivän muista duunailuista ja askareista tai mielessä pyörivät jotkin muut asiat, ja keskittymiskyky saattoi olla heikoilla. Pelaamisen hidas etenemistahti on varmasti johtunut osittain myös ihan vain siitä, että (erityisesti väsyneenä) jouduin lukemaan tekstiä pari kertaa uudestaan, enkä aina senkään jälkeen ollut varma, olenko ymmärtänyt lukemani. Tekstihän sinällään näissä peleissä ei siis ole mitenkään monimutkaista ja raskasta. XD (Ja ei tule kuuloonkaan että antaisin tekstin vieriä automaattisesti eteenpäin itsekseen [sellainenkin asetus on olemassa]. Omaan tahtiin eteneminen on parasta ja se klikkailuhan näissä peleissä on se pointti! Eikö?)

Siinä missä Kanonin yhden juonikaaren pelailisi n. kuukaudessa niin Rewriten osalta tuntui että aikaa kului vähintään tuplasti enemmän. Toki; Rewritessa on enemmän tarinaa. Kanon on kuitenkin vuodelta 1999, Rewrite 2011. Eroa on monessa suhteessa, vaikka yksinkertaiset kliksuttelu-tarinapelit kyseessä ovatkin. 

Pelaamiseen ja tunnelmaan saattoi myös vaikuttaa äänimaailma. Kanonin alunperin ilmestyessä ääninäyttely videopeleissä ei kai vielä ollut ihan perusstandardi, siksi pelasinkin pelin mieluusti ilman söpötyttöjen vikinää. Rewritessa taas pelin keskeisimpien hahmojen äänet saa halutessaan säädettyä pois valikosta vaikka heti, mutta sivuhahmojen vasta sen jälkeen, kun nämä on kohdattu itse pelissä. Ensimmäisiä kertoja pelatessa sain parikin ylimääräistä säikähdystä kun yhtäkkiä alkoi kuulua naisvikinää tai äijämörinää. :D Luulen, että tällaisissa peleissä taustamusiikilla on erityinen merkitys tunnelman luomisessa ja pidän molempien pelien musiikeista.

Kanon on deittisimulaatiota muistuttava, melko yksinkertainen peli; tutustutaan tyttöihin ja yritetään muistella ja selvitellä mitä menneisyydessä tapahtuikaan. Se on hauska, unenomainen elämys kuten sen pohjalta tuotetut animeversiotkin (plus autenttinen ysärifiilis). Ehkä siksi pidän siitä enemmän.

Rewritessa taas on kysymys paljosta muustakin, vaikka se alkaakin kepeänä yliluonnollisten mysteerien selvittelynä ja tyttöhahmojen kanssa hengailuna. Oikeastaan hengailu ei edes ole se pääpointti, vaan peli onkin vahvasti toimintapitoinen. Se on jopa vähän itseironinen, kun alkupäässä on paljon hassuttelua sosiaalisista kuvioista ja yllättäen myös peleistä (jälkimmäisen koin pikkuisen ärsyttäväksi, ehkä siksi että en itse ole mikään gamer-tyyppi enkä tunne pelimaailman sanastoa läpikotaisin ja siksi siihen pohjaava huumorikaan ei aina uppoa). :D

Aha, päähenkilöpoju elää jossain pelimaailmassa? (Onneksi tätä ja muita vastaavia juttuja ei ole hirveästi visualisoitu, en nimittäin olisi kauaa jaksanut katsella..)

Suuremmassa mittakaavassa pelin tarinassa on asiaa ja selvää sanomaa ympäristönsuojelun puolesta; ekologiset teemat kasvienhoidosta kierrätykseen, asenteiden muuttamisen pohdiskelusta elämäntapoihin on kirjoitettu suoraan tarinan hahmoihin. Pelin musiikkikappaleetkin ovat suurelti nimetty kasvien ja puutarhasanaston mukaan.

Ei haittaa ollenkaan että lapsosille (tai ketkä peliä nyt pelaavatkaan) opetetaan, että leppäkerttu on raaka petoeläin.

Alun jälkeen Rewrite sitten syvenee ja synkkenee aikamoisiin sfääreihin. Jossain määrin pelissä on kiinnostavaa pohdiskeltavaa filosofisessa mielessä. Merkittävä teema on kahden ideologian vastakkainasettelu. Asetelma vaikuttaa mustavalkoiselta, mutta todellisuudessa ei olekaan sitä. Enempää en viitsikään enkä voi paljastaa spoilaamatta, se on koettava itse. (En myöskään kerro kantaani siihen kumpi pelin ideologia on "parempi".)

Pohjimmiltaan Rewrite on yllättäen aika perinteinen maailmanpelastustarina. Sen tarina pysyi jotenkuten uskottavana, mutta sittenkin pari pientä sivujuttua jäi vaivaamaan... lisäksi, pelin paras puoli oli ehkä se, että kun *spoileri* siinä joutuu kokemaan jonkinmoisen katastrofin (tarinakaaresta riippuen tuhon laajamittaisuus vaihtelee) sen nelisen-viitisen kertaa, niin sen jälkeen ei ainakaan hetkeen pelota tai ahdista tosielämän maailmanloppu-kauhuskenaariot. :-D 

Olisipa tämä hilpeä meno jatkunut vähän pidempään vielä...

Rewriten pelaaminen oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus, ja pidän positiivisena sitä, että tarinan rakenteeseen oli ujutettu ja nivottu yhtenäisyyttä ja punottu juonellinen logiikka siihen, miksi pelin kaikki reitit on pakko ja syytä pelata. Kanonissa sellaista ei ole. Mutta sitten toisaalta Rewritessa tyttöhahmoset ovat melkeinpä toissijaisia kun... noh... viiden juonikaaren jälkeen pelihän ei vielä suinkaan ole lopussa...

Suurin kysymyshän on siis tämä kuvaan (surkeasti) editoimani!

Jos hieman kritisoin niin sanonpa että pienehkö uskottavuusongelma pelissä on muutaman juonikaaren osalta. Tämä ei ole iso *spoileri*; pelin alussa kootaan keskeisten hahmojen ryhmä yhteen, se tuntuu oleelliselta ja tärkeältä. Kuitenkin sitten lopulta tuntuu varsinaisen hahmojuonikaaren erkautuessa, että pelin alkupään tapahtumilla ja hahmoilla ei juuri olekaan väliä. :P Noin pelin keskivaiheilla ryhmä taas merkitsee jotain, mutta vain hetken aikaa, ja aivan pelin loppupäässä palasin taas fiilikseen että eipä kauheasti väliä tainnutkaan olla...

Kanonista löysin suosikkitytön jo animeversiota katsellessa, Rewritesta taas on vaikea sanoa; olen unohtanut täysin mitä aikoinaan pelin alkuvideota katsellessa ennakkoon tunsin tai ajattelin - muistan vain että jotkin hahmot ja tilanteet näyttivät videossa kiinnostavilta, mutta kukaan tai mikään ei kai erityisesti. Animeversion ykköskausi sekoitti kaiken täysin, ja pelatessa... tulee vaan liian suuri surku (tai vaihtoehtoisesti ärsyyntyminen) tyttöhahmoja kohtaan. Eikä asiaa välttämättä auta se, että hahmo tai pari tuntuu jotenkin jostain tutulta...

Melkein kuin kaksi marjaa. Tosin on näillä kahdella typyllä siinä määrin eroa,
 että toista voin sanoa jopa fanittavani, kun taas toista on vaikeaa sietää
(toinen on rasittava kiusankappale, toinen on lähinnä iloinen idiootti).
(Niin ja yhdennäköisyys voi selittyä sillä, että peleissä on ollut sama hahmosuunnittelija. ;D)

Kanon itkettää sekä animena että pelinä. Rewritesta en voi sanoa samaa - kyllä sekin siis on monella tapaa surullinen ja täynnä tragedioita ja riipaisevia tai muuten liikuttavia hetkiä, mutta pelaamisen osalta muistan todella itkeneeni varmasti vain yhdessä kohdassa. Hahmoja, jotka tosiaan tuntuivat lopulta toissijaisilta ja jopa yhdentekeviltä, kohtaan tunsi enemmänkin kaukaista sääliä. Ja täytyy myöntää, että enemmän sitä halusi edelleen vain kovasti "päästä perille" juonesta. Niin että mitä tässä nyt sanoisi... Rewrite tuntuu olevan kilpailua siitä millä hahmolla on traagisin taustatarina (ja mahdollisesti myös kohtalo) ja loppujen lopuksi pelin tyttöhahmot ovat kuin kopioita toisistaan pienillä vivahde-eroilla. Tässä animesovituksen lopputunnarissa itse asiassa kuvittuu hyvin se, miten "samanlaisia" hahmot keskenään ovat kun ne on animoitu yksinään "erikseen" mutta silti "samoihin" kohtauksiin.  

"Pornopelin" "porno" (ja seksismi)

Valehtelisin, jos yrittäisin väittää, että Kanon ei pelinä olisi kiinnostanut siinä olevien seksikohtausten vuoksi. Oikeastaan voin rehellisesti myöntää että se nimenomaan lisäsi kiinnostustani alunperin. :D 

Hm-hm-hm, tjaa-ah... :>

Mutta valitettavasti jouduin tältä osin pettymään. En olisi halunnut, ihan tosi, mutta niin vain kävi. Ensinnäkin seksikohtaukset olivat kuin päälleliimattuja vailla kontekstia (myöhemmin ei mitenkään implikoida että mitään intiimiä olisi tapahtunut). Muuhun tekstiin verraten ne olivat kuin kömpelöitä seksinovellinpätkiä, ja toisekseen... olen aiemmin maininnut Key-pelien animesovitusten puolelta, että tyttöhahmoset ovat varsin haavoittuvaisia. Kun hahmojen haavoittuvuus tulee pelissä ilmi, niin yksinkertaisesti on niin surku olo, että ei siinä kyllä silmät kiiluen odota vaanien että 'pääsispä nussimaan'. :´D Kohtausten ajoitus oli parissa tapauksessa niin järjetön, että minulle tuli suorastaan syyllinen olo, vaikka miten olisin halunnut nauttia tilanteesta muuten. Aika selväksi tuli, että Kanonia ei kannata pelata pornon vuoksi (myöhemmin pelistä on ollut saatavilla versioita joista seksikohtaukset on poistettu, ja ilmeisen tarpeettomia ne ovatkin. Pikkutuhmuudet riittävät). Peliä lienee aikoinaan "myyty seksillä", ja siinä ei ole mitään uutta. Varsin yleisessä tiedossa lienee, että Keyn pelejä pelataan tarinan ja vollotuksen vuoksi. Mikäs siinä, täytyyhän tunteita voida saada purkaa vaikka sitten pelien pelaamisen kautta. Siinä en näe mitään vikaa. 

Ihan hauskoja pelikokemuksia, vaikka en olekaan "kohderyhmää". Hieman tosiaan oudoksun pelien tyttöhahmojen haavoittuvaisuuksia ja tietynlaista "alisteisuutta" pelaaja-poikahahmoa kohtaan (toisaalta eipä se kauheasti yllätä jos ajatellaan vaikkapa enemmän tai vähemmän piilotettua tai rehottavaa seksismiä yms.; aihepiiristä voisi jatkaa yleisesti pohdintaa; ruokkivatko nämä pelit mahdollisesti vääränlaista kuvaa siitä millaisia tytöt ovat tai millaisia tyttöjen tulisi olla. En siitä ainakaan toistaiseksi aio jaaritella, mutta neutraalisti totean, että saa miessukupuolella olla fantasioita tyttöhahmoista ja voi niitä esittää ja "elävöittää" pelien kautta [ja sama tietysti myös toisinpäin naissukupuolella ja poikahahmofantasioilla, tai mitä fantasioita ihmisillä nyt onkaan]. Hetken viihteeksi ja todellisuudesta irrottautumiseksi nämä pelit on tarkoitettu, ihan siinä missä kaunokirjallisuus, elokuvat ja tv-sarjatkin.

Minulla on muuten sama ilme kun syön höyrytettyä parsakaalia ¯ω¯ Vaan en ole animetyttö vaan oikea ihminen. ;D
(Luotan, ettei kukaan ole ihan niin pöpi että ottaisi esim. Bloggerin profiilikuvaani tosissaan...)

(Painotan, että haluan luottaa ihmisten todellisuudentajuun, mutta joskus netissä näkyy hivenen häiritseviä kommentteja, joista en osaa päätellä ovatko ne provoläppää vaiko tosissaan kirjoitettuja... joten lienee parhainta vain sivuuttaa nuo jutut, koska en muutenkaan fandom-kuvioissa ja -yhteisöissä pahemmin pyöri enkä osallistu keskusteluun...)

'Ei huolta Nayuki, olet vain pelihahmo etkä oikea ihminen, joten voit noloilla ihan rauhassa sydämesi kyllyydestä!'

... 

Lopuksi

Luulen, että Kanonin pariin jaksan palata vielä sittenkin kun olen saanut grafiikkagallerian täyteen, mutta Rewriten pelaaminen on vain niin pitkällinen ja uuvuttava suoritus, että hivenen epäilen, tulenko palaamaan sen pariin enää (ehkä jos pelistä olisi olemassa versio josta olisi karsittu vähemmän olennaisia asioita? :P). Rewritessa on hyvääkin, haluaisin ajatella ettei sen pelaaminen ollut ajanhukkaa, haluaisin pitää siitä enemmän, mutta jotkin asiat siinä tökkivät niin pahasti, etten voi nimittää mestariteokseksi. Siihen tulokseen olen kuitenkin tullut, että aion antaa animesovitukselle toisen mahdollisuuden (ja myös viimein katsoa sarjan toisen tuotantokauden). Ja olisihan sellainen lisäosa-peli Rewrite: Harvest festa! olemassa, ymmärtääkseni siinä olisi sitä hengailua ja romanssia, joka varsinaisessa pelissä jäi uupumaan.

Niin... mitä sitten seuraavaksi? Pitäisikö joskus kokeilla pelata jonkin muun kuin Keyn peliä? (Itse asiassa on muutama peli joihin minulla olisi halua tutustua joskus, jos - jälleen kerran - vain olisi aikaa...)

Lyhyt mietintä visual noveleista (tai pelien tarinallisuudesta yleensä?)

Vuosina 2018-2020 päätin perehtyä ja käytin aikaani parin visual novel-pelin pelaamiseen. Olen aiemmin maininnut tästä jaarituksessa Ani-täti eksyi Keyn unenomaiseen animesovitusmaailmaan. Lainaan pätkää omaa tekstiäni:

Toisaalta mietin, kun olen pelannut jotain pelejä joskus, niin ovatko visual novelit mitenkään sen kummempia kuin ne muut?

En ole himopelaaja, jossain mielessä minua voisi pitää Keltanokkana (tai KeltanokkAni-na). Siitä huolimatta olen pohtinut itsekseni peleihin liittyviä asioita, kuten juuri että ovatko visual novelit sen ihmeellisempiä pelejä? Ovatko ne kokonaan oma genrensä? Voisiko tämän genren nimen suomentaa tai suomalaistaa järkevän kuuloiseksi, ja mikä se nimitys silloin olisi? Olen nähnyt käytettävän suoraa ja aika kankeaa käännöstä "visuaalinen novelli", joka omaan korvaan ei vain kuulosta mielekkäältä ja selkosuomelta sillä tavalla, että käsitteen ensi kerran kuuleva ymmärtäisi heti mistä on kysymys. Olen pienessä päässäni miettinyt mm. tarinapeliä, valintapeliä (tosin kaikissa visual noveleissa ei tehdä valintoja joten siksi tuollainen nimitys ei olisi kaikenkattavasti sopiva), näköromaania... niin edelleen. Koska en osaa päättää, kirjoitan tässä vain tylsästi termillä visual novel.

Jos mietin yleistasolla ja omasta kokemuksesta, kaikissa peleissähän on, jossei tarinaa, niin ainakin jonkinlainen päämäärä tai tavoite. Ristinollassa on yksinkertainen tavoite päihittää vastustaja. Pienellä mielikuvituksella ja verbaaliakrobatialla Tetriksen päämäärästä ja toiminnasta voisi kirjoittaa jännittävän juonikuvion. Ja niin edespäin.

 

Lapsuuden/teini-iän tarinalliset tietokone- ja videopelit

1990-luvun lapsuudessa tuli pelattua Muumit piilosilla-tietokonepeliä. Se oli käytännössä interaktiivinen kuvakirja: pelissä oli tarinallista (riimiteltyä) kerrontaa, ja pelikokemus oli yksinkertaista ja interaktiivista; ruudulla näkyvien objektien klikkailua, mistä seurasi aina jotain toimintaa; liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Samaten vaikkapa Masa Mainiossa on varsin paljon tarinaa ja oikeastaan monessa muussakin noissa ysärinaikaisisssa lasten peleissä. Noita pelatakseen ei aina tarvinnut edes osata lukea.

Olen vuosituhanteen vaihteessa pelannut myös Pokémonia ja emulaattorilla Sailor Moon: Another Storyn fanikäännöksen. Näissä kahdessa on aika paljon tarinaa ja juonikuvioita strategisen mätön roolipeleiksi.

Melkein kuin animea katsoisi, tai ehkei ihan. Hahmot ovat ruudulla ja kullakin hetkellä puhuvan hahmon pää ja repliikki ilmestyvät ruudun alalaitaan. (Ja siis, en ole loppujen lopuksi perehtynyt Sailor Mooniin sen enempää kuin mitä SubTV näytti ysärianimen ruotsiksi dubattua versiota. :D Silti viihdyin tämän pelin parissa aikoinaan ja jokin aika sitten huomasin että fanikäännös on tehty uusiksi ja paremmin kuin 2000-luvun alussa, siksi olisi mukavaa löytää aikaa tämän pelin läpipeluuseen taas joskus...)

Joten, ovatko visual novelit loppujen lopuksi sen ihmeellisempiä ja jos jokin erottaa ne muista peleistä niin mikä? 

Visual novelien yhteys kirjoihin

Visual novelien toimintaperiaate on loppujen lopuksi teknisesti hyvinkin yksinkertainen: pelaajan on ensisijassa tarkoituksena lukea kaikki ruudulle ilmestyvä teksti. Tekstin taustalla voi pyöriä grafiikkaa; maisemia, hahmoja, muita objekteja. Tunnelmia voidaan korostaa musiikilla, ääniefekteillä ja ääninäyttelyllä.

Rewritessa voidaan käydä esim. pyöräretkellä yhden tytsyn kanssa.

En valitettavasti muista tarkkaa ajankohtaa sille hetkelle, jolloin ensimmäisen kerran törmäsin varsinaiseen termiin "visual novel". Mitä todennäköisimmin jollain animesivustolla tai -blogissa ehkä, joskus 2000-luvun loppupuolella. Japanista tulee kaikenmoisia pelejä, sen toki tiesin. Kaveri pelaili joskus Higurashin ja vertasi sitä pitkän romaanin lukemiseen. 

Joissain peleissä pelaaja asetetaan valintatilanteeseen, jossa tarina etenee vasta kun valinta on tehty ja täten peli etenee tehdyn valinnan mukaan (seuraaviin valintoihin). Tässä mielessä visual novelit muistuttavat lapsuuden kirjoja joissa niin ikään lukija sai tehdä valinnan päähenkilön asemassa (muistan tällaisia kertomuksia lukeneeni, mutta ainoa josta vielä muistan nimenkin, oli kotimainen Jaana Tarman kirja Kolmen kohtalon katti vuodelta 1998, nimi on jo itsessään kuvaava. Oliko/onko tälle kirja"genrelle"kään mitään suomenkielistä nimitystä?).

 

Deittisimulaatiopelit ja eroge

Jotkin visual novelit ovat teemaltaan romanttisia, ja niissä voi olla deittisimulaatiopelien elementtejä. En ollut pelannut varsinaisia deittisimulaatio- (tai suorasukaisemmin sanottuna porno-)pelejä, mutta olin 2000-luvun kuluessa muodostanut jonkinmoisen ennakkokäsityksen niistä tältä pohjalta:

- katsottuna pari sentyyppisiin peleihin pohjautuvaa animesarjaa
- nähtynä yhden sentyyppisen pelin grafiikoita
- pelattuna SimGirlDate-peliä (muinoin pelikone.fi-sivustolla :D). (Japanilaisista peleistä selvästi inspiroitunut peli ei kuitenkaan taida olla japanilaista alkuperää vaan enemmänkin parodiaa...?)

Kuva SimGirlDate-pelistä.

Lisäksi reilusti yli kymmenisen vuotta sitten minulla oli toisinaan myöhäisten viikonloppuiltojen hupina kirjoittaa YouTuben hakuun "eroge opening" ja katsoa mitä löytyy - kyseessä ovat siis pelien introvideot. (Ja termi "eroge" viittaa eroottisiin peleihin, jos tätä selvennystä joku vielä kaipaa. Itse törmäsin termeistä ensin "erogeen" ja vasta myöhemmin "visual novel"iin.)

Visual novel-pelien introvideot (oli peleissä pornosisältöä tai ei) ovat ihan hauskaa katseltavaa, yleensä niissä soi joku poppijytäbiisi ja silmien eteen lehahtaa jänniä grafiikoita - parhaimmillaan mielenkiinto pelin sisältöä kohtaan herää.

 

Rewriten intro vielä upotettuna tähän.

Rewriten alkuvideo on kiinnostava. En muista tarkkaa ajankohtaa, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta silloin mielessäni ei edes käynyt että pelin pelaaminen voisi olla mahdollista japania osaamattomalle, joten päädyin katsomaan pelin pohjalta tehdyn animesovituksen ensimmäisen tuotantokauden josta jäi se aiemmassa tekstissä mainittu hämmentynyt ja p*ska fiilis. Ketutuksesta huolimatta jäi silti vaivaamaan, mistä oikein oli kyse, joka johti siihen että rupesin selvittämään voisiko peliä sittenkin pelata.

Ja voisihan sitä.

Tekstin alussa linkatun jutun, eli Key-nimisen pelistudion peleihin perustuvia animesarjoja katsottuani kiinnostuin "alkuperäisteoksista" ja olisin mieluusti halunnut pelata Kanonin. Jotain olin joskus onnistunut netistä lataamaan, mutta peli ei lähtenyt pyörimään enkä jaksanut ruveta selvittämään, mistä kiikasti. Jätin homman siltä erää. Vasta alkuvuodesta 2018, Rewrite-animeen kimpaantumisen vanavedessä, päätin yrittää uudelleen ja viimein pääsin asiassa eteenpäin.

Julkaisen lähiaikoina jaarituksen, jossa käsittelen sekä Kanonia että Rewritea.

Omfg it's working! (Joskus aiemmin yrittäessäni tulivat vain musiikki, taustagrafiikka ja tuo tekstilaatikko, mutta itse tekstiä ei näkynyt. Kuva hyytyi heti alkuunsa, enkä jaksanut ruveta selvittämään mistä kiikasti ja luovutin silloin.)

Kymmenen vuotta jaaritusta

 

Tämän vuoden elokuussa blogini täyttää täyden pyöreän vuosikymmenen. 

Voi jumpe!

Mitäs synttärin kunniaksi tekisi? No, ainakin blogin ulkoasun päivitys ja pieni siistiminen on paikallaan.

Sinällään olisi hauskaa tutkailla ja höpistä jotain blogin tilastoista, mutta valitettavasti sitä ei voi tehdä, koska blogin tilastot ovat vääristyneet ja muuttuneet täysin epäuskottaviksi. Merkittävin haitta tapahtui viime vuoden (2022) kesällä, jolloin blogiin kohdistui arvatenkin jonkinlainen (spämmi)bottihyökkäys jonka seurauksena pari blogitekstiä näyttää saaneen järjettömän määrän klikkauksia - ja en siis todellakaan, mitenkään, voi uskoa, että blogiani luettaisiin kovin paljoa muualla Suomen ulkopuolella (mistä nuo klikkaukset ovat muka peräisin), vaikka se teoriassa mahdollista voisikin olla. Hivenen sääli kyllä, etten voi blogin tilastoja esittää.

Toisaalta, kuten sadannennen jaarituksen kohdalla jo kerroin, en niinkään välitä blogiin liittyvistä numeroista. Olenhan kirjoittanut blogia alusta pitäen omasta lähtökohdastani enkä katselukertojen tai lukijamäärien tavoittelumielessä - jos olisin, niin blogi olisi täysin erilainen kuin mitä se on.

Siksi on suorastaan ihme, jos blogini kiinnostaa yhtään ketään muuta kuin itseäni. No, oikeastaan vain jotkin yksittäiset tekstini lienevät kiinnostavia. En usko, että blogini kokonaisuutena kiinnostaa montaakaan ihmistä. Ei sen ole tarkoituskaan. Edelleen on jokseenkin samantekevää, lukeeko blogiani nolla, yksi, kaksi, viisi, kymmenen, viisikymmentä ihmistä. Tällä en kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi mahdollisista lukijoista. Lukijoiden olemassaolo konkreettisesti näkyy minulle vain yksinkertaisesti blogiin tulleiden kommenttien määrissä. Siksi kiitän jokaista, joka on ylipäätään viitsinyt kommentoida vuosien varrella. 

Hämmentää, miten hyvin ja perusteellisesti olen kirjoittanut sen blogin ihan ensimmäisimmän tekstin elokuussa 2013. Se pitää kymmenen vuotta myöhemminkin täysin paikkaansa. :D Vieläkin sitä tässä ollaan ja jaksetaan jaarittaa. 

Lopuksi vielä Black GemaGema-jengi vesileikeissä, sillä tänä vuonna en itse päässyt, oli viileähkö kesä eikä uimakeleistä tietoakaan.

Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää

Aiemmin olen tiivistänyt oman ponihistoriani ja kertonut kasariponipiirretyistä. Nyt ponijaarittelu jatkuu ysäripiirretyn merkeissä!

Muistan oikein hyvin, kun My Little Pony Tales-sarja ilmestyi elämääni ensimmäisen kerran. Sitä mainostettiin televisiossa seuraavalla lauseella.

"Uudet jännittävät seikkailut jatkuvat, pikkuponit ovat nyt teini-ikäisiä!"

 ... valitettavasti itselläni ei tuota mainosta ole taltioituna, eikä sitä liene kukaan muukaan taltioinut (koska silloinhan se olisi YouTubessa). Vaikka muistan sen hetken, kun olen mainoksen nähnyt, niin sen aivan tarkkaa ajankohtaa en osaa sanoa, mutta vuosi lienee ollut 1994. Mainos mainosti siis nimenomaan animaatiosarjaa itseään, ei leluja tai muitakaan tuotteita.

Viisiosaisen kasettijulkaisun ensimmäisen osan etukansi vuodelta 1994.

Sama lause on myöskin tämän kyseisen Oy Backlund & Co Ab:n VHS-kasettijulkaisun kansikuvituksissa. My Little Pony Tales (1992)-sarjan jaksoja julkaistiin tuolloin viidellä kasetilla. Tuon julkaisun kaseteilla oli aina viisi jaksoa.

Sarja jäi lyhytikäiseksi, kymmenminuuttisia jaksoja on kaikkiaan 26. (Noista episodeista siis yksi jäi kasettijulkaisun ulkopuolelle.) Kasettijulkaisun dubbauksen teki oletettavasti Pauli Virta Productions Oy ja sen käännös on tehty ruotsista. Televisiossa sarja puolestaan nähtiin kokonaisuudessaan MTV3:lla Nordic Agapio Oy:n dubbaamana vuosina 1997-1998.

Upotan sarjan alkuperäisen englanniksi lauletun tunnarin, vaikka suomeksikin se olisi olemassa. (En katsokaas osannut päättää, kumpaa versiota käyttäisin: PVP:n vai sen jonkin kolmannen dubbauksen tehneen lafkan. Ja toisaalta Agapio ei koskenut Tales-sarjan tunnariin ollenkaan.)

Sarja oli eräänlainen jatko, tai enemmänkin spinoff, edeltäneelle 1980-luvun My Little Pony ('n Friends)-animaatiosarjalle. On tosiaan ehkä parempi puhua spinoffista, koska sarjojen välillä on hyvin merkittävä juonen- ja maailmanrakenteellinen ja lähtöasetelmallinen ero: My Little Pony Talesissa on erkauduttu satumaisuudesta ja käytännössä hävitetty fantasia lähes kokonaan. Siinä missä kasariponipiirretyissä yksisarviset, pegasosponit, meriponit tai keijusiipiset ponit päätyivät välistä aika hurjiinkin seikkailuihin, ysärin alussa ponit arkistuivat ja myös ihmistyivät.

Istuskellaan pöydän ääressä teetä juoden.

Fantasian ja eeppisten seikkailujen sijaan teini- (tai oikeammin esiteini)-ikäiset poniystäväiset käyvät koulussa ja töissä ja teineillä on teinien murheet. Ponit ovat melko liikunnallisia ja osallistuvat erilaisiin taitokilpailuihin, viettävät vapaa-aikaa jäätelöbaarissa ja kampaamoleikkien äärellä sekä pitävät teekutsuja ja fanittavat poptähtiä (ei sillä etteikö näin olisi kasarillakin ollut, nyt kun sitä miettii :-D). Seikkailut siis ehkä olivat uusia, niiden jännittävyydestä voidaan sitten olla montaa mieltä... :-) (Esimerkiksi päiväkirja tai kasettinauhuri katoaa, siis voi ei!)

Hahmot

Jos perhepiirissäni ei arvostettu poneja paljonkaan, niin ysäripiirrettyä arvostettiin, jos mahdollista, vieläkin vähemmän. Jos seikkailut olivatkin köyhempiä ja vähemmän mielikuvituksellisia, niin puolustukseksi voi sanoa, että tämä ysärisarja oli kuitenkin kokonaisuutena hallitumpi kuin edeltäjänsä siinä mielessä, että siinä oli selkeät keskushahmot, joiden elämänkäänteiden ympärillä sarjan tarinat pyörivät. Hahmot ovatkin sarjan ainoa oikea vahvuus, ja niistä on helppoa valita suosikkinsa. Hahmot ehditään käymään tunnuslaulussakin läpi. Videon upotin yllä, mutta kirjallinen kertaus ei ole pahitteeksi, ja täytyyhän minun kertoa hahmojen suomennetut agapionimet!

Agapionimet suluissa. Melody ja Teddy jätettiin dubbaukseen sellaisenaan. (Käkikello on lähinnä vitsinä mukana että sain taulukosta tasaisen. Tosin käkikellon käki on lähes jokaisessa sarjan koulukohtauksessa mukana, että kyllä kyseessä on lähes keskeinen hahmo myös! ;-))

Sarjan seitsemän tyttöponikaverusta ovat siis järkevä ja oikeudentuntoinen Tähti (Starlight), empaattinen romantikko Hellä (Sweetheart), fanaattinen musiikki-intoilija Melody, kirjanörtti Räpsy (Bright Eyes), tarmokas poikatyttö Tilkku (Patch), kömpelö mutta onnekas Apila (Clover) sekä tietenkin syvimmät tuntonsa päiväkirjaan kirjoittava, herkkä Karkki (Bonbon). Sivurooleissa ovat kolme poikaponia, pinnalta kova (ja sisältä pehmo) Teddy, atleettinen ja ylimielinen Ässä (Ace), ja kiltti, vähän vässykkämäinenkin Reipas (Lancer). Ponikaveruksia opettaa neiti Simanen (Ms. Hackney).

Erityisesti tässä tapauksessa minun on vaikea päättää kumpia nimiä suosia enemmän, alkuperäisiä englanninkielisiä joita käytettiin PVP-dubissa, vai Agapion dubbauksen suomennosnimiä. Koululaistyttösenä olisin joka tapauksessa arvostanut sitä, että englanninkieliset nimet olisi tekstitetty kuvaruudulle jotta olisin osannut kirjoittaa ne oikein; en todellakaan ollut mikään englannintaitaja tuolloin varsinkaan, ja hahmojen nimien kirjoittaminen oli tuskaa (ei alle 10-vee tyttö välttämättä tajua että "Päts" pitäisi kirjoittaa "Patch" ;-D).  (Olen ymmärtänyt, että poniystäväiset olisivat seikkailleet myös My Little Pony-sarjakuvalehdessä joka ilmestyi kasarin lopulla-ysärin alussa. En ole onnistunut saamaan käsiini sellaisia lehtiä, joissa hahmot olisivat mukana, joten täyttä varmuutta asiasta ei ole, mutta hahmoilla teoriassa voisi siis mahdollisesti olla myös toiset, sarjiksia varten suomennetut nimet.)

Sarjan sisällöstä

Sarja on jakanut ja jakaa vieläkin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Usein kritisoidaan sitä, että kyseessä on lastenohjelma, jossa kuitenkin on enemmän teini-ikäisiä koskettavaa sisältöä. Ei voi varmasti sanoa, mutta spekuloida voi, onko sarjan tavallaan ollut tarkoitus "kasvaa" edellisen kasariponisarjan katsojien mukana ja tavoittaa heidät uudestaan "ajankohtaisemmalla" , mahdollisesti samaistuttavammalla sisällöllä, vaihtaen satuseikkailut arkisen koululaiselämän iloihin ja murheisiin. Itse kukin voi miettiä tätä käänteen luontevuutta ja sopivuutta.

Läksyjen teko ei suju.

Lapsena omaksuin sarjan helposti "toiseksi poniuniversumiksi", vaikken asiaa tietenkään noin syvällisesti silloin ajatellut. Enemmän minua häiritsi juonen ja asetelmien ristiriitaisuus joissakin sarjan tarinoissa. Sarja yrittänee olla jonkin verran opettavainen, mutta kritiikkiä ei sada välttämättä ihan syyttä; joitakin sarjan tarjoamia esimerkkejä, neuvoja ja ongelmien ratkaisuja voi pitää vähintäänkin kyseenalaisina (esim. julkinen nöyryyttäminen [tai sillä uhkaaminen] ja kostaminen on joissain tapauksissa OK...??).

Jonkinnäköistä arkirealismia piisaa vaikkapa teini-ikäisten sosiaalisen ja tunne-elämän, ulkonäkö- ja ryhmäpaineiden, itsetunto-ongelmien ja kiusaamisen kuvauksina ja käsittelyinä. Toisaalta joitakin ihan oikeasti vakavia aiheita käsitellään - tai ainakin sivutaan - jopa uskomattoman kevytmielisesti. Hieman yllättävästi sarjan näkyvimmiksi teemoiksi koetetaan nostaa muinaiset ja vieraat kulttuurit, sekä luonnonsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyvät asiat, johon sarjan päätösjaksokin huipentuu.

Kun kaikki huolimattomuuttaan tai piittaamattomuuttaan roskaavat vähän, lopputuloksena on valtava tukos joessa, ja koko ponien kaupunki tulvii. Koettelemuksestaan viisastuneena poniystävämme ovat jatkossa huolellisempia ja ympäristöään ajattelevampia.

Kuka tykkää, kuka ei. Muistelen, että vaikka nuorena tyttösenä olin kiinnostunut hahmoista ja katsoin sarjaa niinkin paljon että osasin jaksot repliikilleen ulkoa, kuitenkin jossain vaiheessa dissasin sitä, ja aika kovastikin. :D (Jos miettii vieläkin negatiivisemmin, niin voisihan sitä ulista, että kyllä jo ysärilläkin osattiin ns. "pilata" juttuja, tämä ysäriponisarja kelpaa siitä hyvinkin esimerkiksi, että ei ole pelkästään mikään 2000-luvun "trendi". ;D)

Jollain tavalla on hauskaa miettiä ja ihmetellä erilaisia näkökantoja. Olen joskus törmännyt netissä näkökulmiin, joissa ihmiset mieltävät juuri tämän kyseisen ysäripiirretyn siksi "varsinaiseksi" tai "oikeaksi" My Little Ponyksi. :D Kieltämättä sarja on helppo niputtaa samaan kasaripiirretyn kanssa josta se ei pintapuolisesti näytä paljoa eroavan (söpöä höttöä pikkutytöille), mutta silti minua huvittaa kun edes ysärillä ei ole tiedetty mihin ponitouhu pohjaa...

Julkaisuista ja dubbauksesta

Kesti kauan, 2010-luvulle asti, että sain haalittua kasaan kaikki Oy Backlund & Co Ab:n viisi videokasettia ja pääsin kuulemaan Pauli Virran ja kumppaneiden tekemän dubbauksen kokonaisuudessaan. Sarjasta on tehty myös uudelleenjulkaisu(ja?) VHS:llä ja DVD:llä vuosituhannen vaihteessa taikka sen jälkeen; joskus löysin netin uumenista myös VHS/DVD-ripin, jossa oli eri kuin PVP:n dubbaus, joten ilmeisesti jaksoja on dubattu vielä kolmannenkin kerran. En ole perehtynyt noihin uudempiin julkaisuihin kovin paljon, mutta asia kaipaisi lisää tutkimusta. Olen vähän epävarma onko kyseessä jopa kaksi erillistä uudelleenjulkaisua, ainakin mitä muistelen satunnaisesti kansikuvia nähneeni netissä ja livenä, ne ovat keskenään erilaisia.

Joka tapauksessa liki sydäntäni on tässä(kin?) tapauksessa Nordic Agapio Oy:n MTV3:lle tekemä dubbaus 1990-luvun puolivälin jälkeen. Paljoa kiertelemättä sanon, että My Little Pony Talesin tv-dubbaus on Agapion parhaimpia ja onnistuneimpia dubbauksia ikinä (kun olin ladannut Agapio-jaksoja tubeen [aikoinaan ennen kanavanmenetystä], taisipa joku tulla minulle väittämään kerran ettei kyseessä voi olla Agapion dubbaus kun Agapio on niin huono :DD [en tiedä oliko tosissaan vaiko trolli]). Ponien opettajalla on Agapion dubbauksessa jopa nimi, ja sarjan melko yksinkertaiset juonikuviot ja selkeä hahmokaarti olivat varmasti Agapiolle helpompia käsiteltäviä kuin vaikka Digimonin kummalliset ja hirvittävän monimutkaiset termistöt muutama vuosi myöhemmin. Agapion dubbaus toimii kummallisella tavalla, ja on hauskaa kun seitsemän tyttöponia kuulostavat tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Ja mikä parempaa, kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokaisella ihan oma ääninäyttelijänsä! (Vertauksena Pauli Virta Productionsin dubbiin: seitsemän ponitytön äänet jakautuvat kolmelle naisnäyttelijälle. Lisäksi Pauli Virran takia luulin ponien opettajaa jonkin aikaa mieheksi. ;-)) 

Ja ekstrana Agapion dubbauksen käännöksessä viehättää tietysti aikaan sidottu lokalisointi: ponit käyvät Nylon Beatin konsertissa ja fanittavat XL5:tä! :-)! Sopii kysyä: voisivatko ysäriponit olla enää ysärimpiä?

On kyllä kieltämättä jo vanha olo ja meno kun musiikkia kuunnellaan tuollaisesta järkäleestä.

Piirrettyjä kummallisuuksia

Teknisesti katsoen My Little Pony Tales ei ole kovin laadukasta animaatiota (niin kuin ponipiirretyt eivät koskaan ole olleet). Sarja on kuitenkin iloisen ja pirteän värikylläinen, ja ymmärrettävästi sangen tyttömäisen pinkki. Varsinainen animaatiototeutus on tehty Etelä-Koreassa, niin kuin My Little Pony'n Friendsinkin kohdalla oli. Vaikka kyseessä ovatkin piirretyt satuhevoset, joiden ei välttämättä tarvitse ja ole pakko seisoa ja kävellä kaikilla neljällä jalalla, niin hahmojen liikehdintä on siltikin toisinaan aika omituisen näköistä.

... en niinkään välittänyt tällaisista asioista lapsena, eikä se silloin relevanttia ollutkaan, mutta jopa lapsena jotkin asiat pistivät silmään, esimerkiksi tässä kohtaa ylläolevassa kuvassa se, miten kynä pysyy kaviossa...! :´-D

Pienoista epälogiikkaa ja muita omituiselta kalskahtavia asioita on paikoin havaittavissa sarjan maailmassa yleensäkin, ponien ruokavaliosta alkaen. Aiheita riittää, mutta ehkä en käsittele näitä ysäriponimaailman kummallisuuksia tämän enempää tässä (vaan jollain toisella kertaa? :D).

Sarjan animaatiokalvoja löytyy aina toisinaan myynnistä eBaysta (ja ilmeisesti on lafkoja jotka voivat keskittyä pelkästään animaatiojuttujen keräilyyn, ostoon ja jälleenmyyntiin). (On muuten jännää, että kasariponipiirretyn kalvoja puolestaan en ole nähnyt myynnissä koskaan.) Joitakin vuosia sitten rohkaisin mieleni ja ostin muutaman kalvon omin käsin hypisteltäväksi - lopultakin, sillä muistan, että kalvoja myytiin jo 1990-luvun internetissä, kun ponijuttuja vielä hieman vanhempana tyttösenä tutkailin. 

Yksi hallussani oleva ponianimaatiokalvo.

Nyt kun jälkikäteen tarkastelee, on kiintoisaa miten paljon sarjasta kuitenkin sai jollain tapaa irti lapsena vaikka se olikin kovin lyhyt. Vaikka olenkin vuosien myötä hieman kyynistynyt ja suhtaudun tähän sarjaan kriittisemmin, sillä on silti paikkansa lapsuudessani ja sydämessäni. Vieläkin vähän haaveilen, että sarjassa nähty ponien jäätelöbaari olisi oikeasti olemassa... 

Jatkojaaritus japanilaisesta eläinhoroskoopista

En ajatellut, että jatkaisin tästä hömpästä yhtään enempää, mutta jatkanpa silti. :D

Joskus, joskin aika harvoin, jopa minullakin on tylsää. Kerranpa siis tuollaisessa tilanteessa kaivoin Charanavi-kirjan esiin pitkästä aikaa ja rupesin tutkimaan kirjan alussa olevia numerotaulukoita ihan vain katsoakseni toistuisiko niissä jokin kaava tai vastaavaa, kertautuvatko taulukoiden numerot ja niin edespäin.

Osa Charanavi-kirjan taulukkoa.

No, kyllähän siinä niin kävi. Huomasin, että numerotaulukko kertautuu samanlaisena 80 vuoden välein. Miksi niin ja miksi nuo numerotaulukot ylipäätään ovat sellaiset kuin ovat, sitä en ainakaan toistaiseksi ole viitsinyt ruveta selvittämään, mutta tästä tiedosta on hyötyä, jos haluaa laskea ihmisten japanilaisen eläinhoroskoopin merkkejä laajemmalla aikavälillä kuin mitä Charanavin valmiissa taulukoissa ja Doubutsu uranain englanninkielisellä nettisivulla on mahdollista.

Charanavi-kirja kun kattaa vuodet 1908-2012, Doubutsu uranain enkkusaitti (jonka linkitin jo aiemmassa jaarituksessa, mutta olkoon tuossa uudestaan) puolestaan vain 1906-2006, eikä sivua ole päivitetty. Doubutsu uranain alkuperäinen japanilainen sivusto on laajempi ja se kattaa aikajaksonsa peräti alkaen vuodesta 1800 nykypäivään saakka, joten sillä voi helposti leikkiä ja testata vaikka miten tuo 80 vuoden väli toteutuu. Pikatarkistussivulla saa melko vaivattomasti tarkistettua horoskooppimerkin.

Ruutukaappaus Doubutsu uranain "Animal Color"-pikatarkistussivulta.

Kaikki eivät tietenkään japania osaa, enkä minäkään kovin hyvin, mutta pienellä pähkäilyllä ja arvailemalla onnistuu, ja toki käännöskoneesta on apua. Tuolla pikatarkistussivulla ensimmäiseen kenttään kirjoitetaan oma nimi (jos halutaan), sitten sukupuoli (joskaan sillä ei loppujen lopuksi kai ole väliä, lähinnä merkin tarkemmassa luonnehdinnassa on vivahde-eroja), sitten syntymävuosi, -kuukausi ja lopuksi -päivä.

Punainen lammas olen edelleenkin.

Sivustolla muuten saa ilmaiseksi ihan mukavasti sisältöä, mutta tarkemmat luonnehdinnat ja muu hauska vaatisi maksullisen rekisteröitymisen, niin hömppänä en sentään tähän touhuun ole. :D

Ani-tädin 5 Chara-rinki.

Esimerkiksi sivuston 5 Chara-määritys on hieman laajempi ja se alkaa muistuttaa tavallisempaa horoskooppia, itselle ainakin tulevat mieleen nousevat ja kuumerkit ja muut vastaavat alamääritykset... tämän mukaan esimerkiksi minulla ylläolevassa kuvassa "hyoumen kyara" eli "surface character", "pintahahmo" olisi susi. Taitaa olla, että tarkemman persoonan määrittelyssä lienee enemmän muuttuvia tekijöitä, sillä kun kokeeksi syötin syntymäpäiväni 80 vuotta aiemmin, tuo 5 Chara-rinki olikin hieman erinäköinen, vaikka toki päähahmo (kuvassa keskellä) oli edelleen lammas. 

Noh, mukavaa ja harmitonta hömppää kun sitä ei ota liian vakavasti.