tiistai 27. maaliskuuta 2018

Vähän ennen pääsiäistä (2018)

Tämä jaaritus sisältää lievää tuotesijoittelua, ja on muutenkin sisällöltään hieman turhanpäiväinen.

Nyt niitä taas saa, nimittäin kreemitäytteisiä suklaamunia, muiden pääsiäissuklaiden ohessa. Pari vuotta sitten näistä oli kova huuto, ja medioissakin tuotteesta kirjoitettiin. Jossakin keskustelupalstoilla tai missä lie internetissä jotkut ilmeisesti kutsuvat tuotetta hyvin halveeraavan ja alentavan kuuloisella nimellä "töhnämuna(t)". Jotkut kaupatkin jo ovat tämän nimen omaksuneet. Pahoittelen, mutta kyseinen ilmaisu tuo mieleen lievästi jotain aiheeseen liittymätöntä (ehkä vähän asiatontakin ;D). "Töhnä" tai "mönjä" ei vain kuulosta oikealta kuvaamaan tätä hienostunutta herkkua, etenkin kun kyseistä tuotetta fanittavan perheenjäsenen kanssa lanseerasimme tuotteelle lempinimen - tai ainakin aloimme kutsua tuotetta keskenämme sellaisella yksinkertaisella nimellä kuin "kreemimuna" - jo vuosia sitten.


"Ainoa oikea" kreemimuna on tietysti se Maraboun violetissa kennossa myytävä tuote, joka mystisesti puuttui kaikista kaupoista täysin parina-kolmena viime vuonna. Ei pääsiäinen ole pilalle mennyt sen puuttumisen takia, niin erinomainen tuote se sentään ei ole, mutta ihan jees, että nyt se näyttää tulleen takaisin. (Oleellinen juttu tuotteessa oli myös kennon päällinen käärekartonki, jonka sisäpuolelle oli printattu sympaattisena piirroskuvasarjana munan syöntiohje. :D Valitettavasti en ole sellaista säilönyt blogissa esiteltäväksi, eikä kuvasarjaa ole näissä uusissa tuotepakkauksissa.)

Aihepiiriin liittyen, omaan digiajan pääsiäis"traditioon" kuuluu katsoa tämä lyhyt animaatio YouTubesta. En valitettavasti muista tarkalleen minä vuonna ensimmäisen kerran löysin tämän (video on ladattu vuonna 2009), mutta joka tapauksessa. :D

Videon lataajan sanoin: "VAROITUS! Saattaa sisältää ätäköitä kohtauksia!"



...

Hyvää pääsiäistä! Ensi kerralla blogissa luvassa taas jotain pidempää ja asiallisempaa sisältöä.

...saanemme vielä joutua odottamaan tovin tämän kuvan mukaisia piknik-kelejä... :DP

maanantai 12. helmikuuta 2018

11 nälkäistä kissaa... ja kaverihenki


Vanha nettikaverini yllätti minut kerran iloisesti reilu kymmenisen vuotta sitten lahjoittamalla nauhoitetun kopion japanilaisesta animaatioelokuvasta 11 nälkäistä kissaa (Juippiki no neko) vuodelta 1980. Elokuva on siis julkaistu Suomessakin, tosin tekstitettynä ja ruotsinkielisellä dubbauksella. Ja mikä hienompaa; elokuvan selostaa yksi kertojaääni. Eipä se tainnut olla länsinaapurissakaan kovin kummoinen dubbauskulttuuri... :-)


Elokuva käynnistyy alkutekstien ja -laulun ohessa seuraavalla juonnolla:
"Tulet näkemään japanilaisen piirretyn elokuvan: 11 nälkäistä kissaa.
Se kertoo 11 kissasta joilla melkein aina on nälkä...
Kissat leikkivät, syövät, nukkuvat ja kylpevätkin yhdessä!
Ystävykset jakavat pienimmänkin kalanpyrstön jonka löytävät. Miksikö?
No siksi, että ne ovat maailman parhaita kavereita!
Mutta kissa-kaupungissa eivät kaikki pidä kaverusten vauhdista.
Ja juuri siitä kertoo tarinamme..."

Ja käydäänpä asiaan eli itse elokuvaan. Oikeastaan voisi aluksi myös siteerata etukannen tekstiä... paitsi että se ei kerro juuri yhtään mitään. Mutta ei anneta sen haitata, siteeraan sitä silti, koska teksti kuulostaa hupaisasti tyypilliseltä kasettiajan toimintaelokuvan kansikuvaukselta:
"Kissat rrrakastavat silakoita. Kalakauppias haluaa maksun silakoistaan, mutta siitä kissat vähät välittävät. Ne ovat sitä mieltä, että 11 päätä toimii paremmin kuin yksi..."


Siis. Tosiasiallisesti elokuva kertoo yhdestätoista kissakaveruksesta, jotka tekevät kaiken yhdessä ja jakavat kaiken yhdessä. Porukkaa johtaa joukon fiksuin kissa nimeltä Tora, johon loput kymmenen kissaa vakaasti luottavat.

 

Isosta porukasta lähtee tietysti paljon melua ja se saa aikaan kaaosta. Kissakaupungin asukkaat ovatkin melkoisen kyllästyneitä, ja pormestarille sataa valituksia, ja poliisipäällikkö on neuvoton.



Kissaporukka on saanut taas uuden varoituksen käytöksestään, ja vanha kissaukkeli "Viiksi" on vallannut niiden asunnon. Sekin moittii kaveruksia ja toteaa, ettei näistä tule koskaan "kunnon kissoja". Katit nauravat vanhukselle (sehän on vanha juoppo), mutta Toraa alkaa kiinnostaa, mitä "Viiksi" tarkoittaa "kunnon kissalla".


Sitten "Viiksi" kertoo tarinan kolmesta kissasta, joita muut halveksivat ja vihaavat, mutta siitä piittaamatta kolmikko lähtee matkaan, ja löytää suuren järven. Kissat löytävät myös jättiläiskalan, mutta se on liian suuri saalis niille...


Ajatus jättimäisestä kalansaaliista innoittaa kissakavereita ja ne rupeavat kyselemään "Viikseltä" lisää. Ne saavat siltä kartan, ja niin alkaa pitkä, ja kuten elokuvan edetessä nähdään, hyvin vaivalloinen matka kohti suurta järveä, missä kalansaalis odottaa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Talvi (2018)

Uusi vuosi blogissa voidaan polkaista käyntiin vaikkapa tällä talvisella animaatiokuvastolla Maija Mehiläisestä (1975). Kuvien katselun oheen voi laittaa vaikkapa tämän aiheeseen liittyvän musiikin taustalle soimaan, ainakin samantyyppinen sävelmä soi itse jaksossa. Kappale tuo ainakin minulle heti mieleen juuri tämän kyseisen Maija-jakson talvisine kuvineen, vaikka kappaleen (tai sen variaatioidenkaan) otsikot eivät viittaa ollenkaan talveen. :D










 

Hyvää alkanutta vuotta ja talvea blogin lukijoille!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Nelosen mennyt "Superlauantai"

Aiemmin tällä viikolla television ohjelmatietoja netistä tutkaillessani huomioni kiinnittyi yhteen asiaan. Nelosen lauantaiaamun lastenohjelmisto näytti aika erikoiselta ja vähän omituiselta. Koska nyt viikonloppuna ei sattunut kummempia suunnitelmia olemaan niin tulipa eilen osittain mielenkiinnosta, osin ajankulukseen sitten herättyä vähän normaalia aikaisemmin tätä varten.


Vasta jälkikäteen sain tietää, että kyseessä olikin jokin Nelosen Superlauantai, jolloin esiteltiin uusia lastenohjelmia peräti viiden tunnin ajan putkeen. Ilmeisesti tämä oli kertaluontoinen juttu. Ponien tilalla piti alunperin tulla Lego Star Wars: The Freemaker Adventuresia, ja näin lukikin alkuperäisissä ohjelmatiedoissa ja lauantaiaamun lehdessäkin, mutta digiboksini tiesi paremmin, ja syystä taikka toisesta sen tilalla tulikin poneja (mikä tietenkään ei itseäni haitannut, saisivat vain jatkaa sitä seiskakautta eteenpäin...).

Enemmän huomiota kiinnitti kuitenkin se, että Peukaloisen retkistä ja Vili Vilperistä on nyt näköjään myös tehty uusanimointiversiot, takana on Studio 100 Animation. Mieleeni muistui, miten NoJopas kirjoitti aiheesta blogissaan lyhyesti jo vuonna 2011, kun tekeillä olivat uusversiot Maija Mehiläisestä, Vikke Viikingistä ja Heidistä. En ole hirveästi näitä uustuotantoja katsonut vaikka ne viime vuosina ovat telkussa pyörineet, lähinnä Maijaa joitakin jaksoja satunnaisesti ja se kyllä oli näyttänyt ja vaikuttanut ihan ok:lta, muut eivät muuten vain ole kiinnostaneet. En ole automaattisesti ollut tuomitsemassa näitä uusversiointeja, mutta täytyy sanoa että ainakaan eilisaamun pöpperössä uudet Vili Vilperi ja Peukaloinen eivät hirveästi vakuuttaneet.

Vähän sivuun hypäten mutta television tarjontaan liittyen, MTV3:n lastenohjelmisto puolestaan on vähän menneen ajan henkinen kun siellä pyöri hiljattain Hello Kittyä vuodelta 1999, uusiodubatut muumit jatkavat edelleen, ja nyt on jo jonkin aikaa tullut myös se ihan alkuperäinen Puuha-Petekin ysärin lopulta. :-D Myös Paavo Pesusienen aiempia kausia on tainnut tulla. Kaikkea sitä.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vilkaisuna: 1980-luvun halinalle-elokuvat

Kuten olen aiemmin kertonut, en ole niinkään suuri Halinalle-fani, vaikka hetkittäin haluan tutkia franchisea, vähäisesti keräilen krääsää ja perehtyisin animaatioihin ihan mielelläni, jos aika, kiinnostus ja keskittymiskyky riittäisi. Tässä parisen vuotta sitten päätin jälleen tutkia vähäsen ja päädyin katsomaan aiheeseen liittyviä elokuvia. Rakkaalta 1980-luvulta Halinalle-elokuvia löytyy kolme kappaletta, uudemmista en toistaiseksi ole kiinnostunut. Esittelen elokuvat tässä lyhyesti ja vähän yleisjaaritan niistä, mutta voi olla että käsittelen niitä vielä erillään ja teen niistä pidemmät ja varsinaiset esittelyjaaritukset myöhemmin.


Ainoa entuudestaan tuttu näistä kolmesta kasarinalle-elokuvasta minulle, ja luultavasti muillekin suomalaisille, on kolmas, Halinallet Ihmemaassa (The Care Bears: Adventure in Wonderland, 1987), joka on varmuudella esitetty televisiossa ja ilmeisesti siitä on jonkinlainen VHS-julkaisukin ollut. Kaksi aiempaa elokuvaa sen sijaan olivat minulle täysin tuntemattomia, ja siksi niiden tarkasteluun ei liity lapsuuden katselukokemusta vaan voin tarkastella niitä ainoastaan aikuisminäni näkökulmasta. Toisaalta haluan kiinnittää huomiotani juuri niihin enemmän, koska suomeksi elokuvista ei juurikaan löydy tietoa, ja epäilen, onko niitä koskaan Suomessa esitettykään.

Halinalle-elokuvat on tuottanut kanadalais-amerikkalainen Nelvana, joka teki myös sen jälkimmäisen ja paremmin tunnetun halinalle-tv-sarjan Care Bears Family (1986-1990). Ensimmäinen elokuva valmistui aiemman DiC Entertainmentin halinallesarjan Care Bears (1985) ollessa vielä tuotannossa, mutta jäljemmät kaksi leffaa kulkevat rinnakkain Nelvanan sarjan kanssa. Tosin eipä tällaisilla faktoilla liene suurempaa merkitystä; halinalle-elokuvat kun eivät tarinallisesti tai juonellisesti liity toisiinsa juuri mitenkään, eivätkä juuri myöskään tv-sarjaan, vaan ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia, joiden ainoa yhdistävä tekijä on konsepti ja look.

Teinpä pienen kuvataidevertailun; vasemmalla DiC Entertainmentin ja oikealla Nelvanan versio Vikkeläsydän-jäniksestä. DiCin sarjassa halinallet ovat hivenen suttuisia, kun Nelvanalla hahmot ovat enemmän puhtaaksi piirretyn näköisiä palleroita. Elokuvissa animaation laatu tosin on aavistuksen parempi kuin Nelvanan Care Bears Family-sarjassa, josta seuraava allaoleva ruutukaappaus on.


Mutta palataan merkittävämpään asiaan eli elokuvien sisältöön. Oikeastaan ei siis ole väliä, ovatko halinallet katsojalle jo entuudestaan tuttuja joko krääsän tai muiden animaatioiden kautta vai ei. Myöskään ei ole erityisemmin väliä, missä järjestyksessä elokuvat katsoo yleensäkään: niissä ei ole mitään tietyn kronologian mukaisia juonellisia tapahtumia, jotka välttämättä pitäisi tietää.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat päätarinaltaan melko samanlaisia; niissä halinallet auttavat pulassa olevia lapsia.

Ensimmäisessä halinalle-elokuvassa, The Care Bears Movie (1985), halinallet auttavat kahta orpolasta, jotka ovat menettäneet luottamuksensa ihmisiin, sekä yksinäistä sirkustaikurin apulaispoikaa, joka ystävien kaipuussaan joutuu salaperäiseen kirjaan vangitun pahan hengen manipuloimaksi.


Toisessa halinalle-elokuvassa The Care Bears Movie 2: A New Generation ( "Halinallet 2: Uusi sukupolvi", 1986), kerrotaan (edelliseen elokuvaan nähden epäkronologisesti) halinalleperheen syntytarina, joka on sidoksissa nallejen kaikkien aikojen ensimmäiseen auttamistehtävään. Päätapahtumapaikkana on lasten kesäleiri, jonka ympäristöön halinallejen vanha vihollinen soluttautuu; aikeenaan kaapata kaikki halinallet ihmistytön heikkoutta hyväksi käyttäen.


Jaaritukseni alussa mainitun kolmannen elokuvan, siis Halinallet Ihmemaassa, tarinassa puolestaan on vähän erilaisempi asetelma: tällä kertaa pulassa eivät olekaan maapallon ihmislapset, vaan Ihmemaan asukkaat. Halinallet siis vedetään pois Halimaasta seikkailemaan löyhästi Lewis Carrollin klassikkoteosten hengessä, ja oikeastaan nallet ovat pelkkiä välikäsiä; tarinan todellinen sankari on ihmistyttö, joka ei pidä itseään mitenkään erikoisena, mutta jonka apua tarvitaan Ihmemaan hallitsijaksi pyrkivää pahaa taikuria vastaan.


Katsoessani nuo kaksi ensimmäistä halinalleleffaa reilu parisen vuotta sitten en oikeastaan odottanut niiltä paljoakaan sisällöllisesti, kerta kyseessä ovat kuitenkin tuotemerkkiin perustuvat tekeleet, ja semmoisiin on alkanut suhtautua vähän varautuneesti näin aikuisiällä. Muistot nallejen ihmemaaseikkailusta ovat toki lapsuudenlämpöiset, mutta kyseinen leffa on huomattavasti hilpeämpi tekele kuin edeltäjänsä, jotka synkähköine teemoineen onnistuivat jopa pikkuisen yllättämään Ani-tädin.

Kun puhutaan tuotemerkkeihin pohjautuvista animaatioelokuvista, itselläni lähimmäksi verrokiksi mieleen tulee tietysti My Little Pony-elokuva (1986), joka sekään ei ehkä ole erityisen hyvä elokuva sellaisenaan ja ei-kohderyhmään-kuuluvan taikka ei-fanin mielestä. Sama koskee myös halinalleja: en voi suoraan suosittaa niitä kaikkien ja joka iikan ehdottomasti katsottavaksi vaan ainoastaan aiheesta ja/tai 1980-luvun animaatioista kiinnostuneille. Henkilökohtaisesti ne ovat minusta ihan katsottavia, mutta minä olenkin minä. ;>


Halinalle-elokuvat ovat selkeästi nimenomaan lapsille tehtyjä elokuvia: ne ovat aika yksinkertaisia tarinoiltaan, jopa siirappisia ja kepeitä. Höpsöilykomiikka ja laulutäytenumerot kuuluvat tottakai asiaan.

Toisaalta elokuvista löytyy myös sitä synkkyyttä ja tietyiltä osin ne voisivat jopa järkyttää nuorempia lapsikatsojia, luulisin. Sen myötä ja näin aikuisen silmin pidän elokuvia kuitenkin ihan kiinnostavina kuriositeettitapauksina, joskin elokuvissa, etenkin niissä kahdessa ekassa, tuntuu olevan merkittäviä juonellisia aukkoja ja epäselvyyksiä, jotka jäävät vaivaamaan ja mietityttämään, ja toisaalta niiden pohjalta on ihan hauskakin spekuloida kaikenlaista... (Sitä en osaa sanoa, paljonko tällaisesta havainnoimisesta ja muusta "häiritsevyydestä" pitää laittaa puhtaasti analysoivan aikuismielen piikkiin. :DP Lapsikatsojia muutamat juoniaukot tuskin haittaavat.)


Elokuvat ovat myös vähäsen ontuvia omien nimihenkilöidensä, eli juuri näiden halinallejen osalta. Nallet ovat toki sinänsä ihan söpöjä, ja vaikka kuinka haluaisin puhua pelkkää hyvää aiheesta ja uskoa, että hahmoissa olisi potentiaalia, on pakko sanoa, että nalleilla on aika vähän persoonallisuutta saati omaperäisyyttä, ja etenkin kahdessa ekassa leffassa ovat todella harvassa ne kohtaukset, joissa jotkut yksittäiset nallehahmot tai muut haliotukset pääsevät loistamaan erillisinä yksilöinä ja tuomaan persoonaansa esiin. Oikeasti; ei ole juuri mitään väliä sillä, mikä nalle tekee mitäkin tai sanoo minkäkin repliikin. Hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, ja tämä ehkä oivallettiinkin kolmannen nalleleffan teossa - siihen kun on viimeinkin valikoitu "vain" kolme nallea ja kolme haliserkkua keskeisiksi toimijoiksi. Nalleihin perehtymätönkin saattaa jopa oppia muistamaan hahmot!

Kolmannen leffan halinalle- ja haliserkkukaarti on mukavan pieni.

Lisäksi ainakaan minä, vaikka pidän itseäni melko tarkkasilmäisenä, en kovin nopeasti huomaisi, jos esim. jossakin kohtauksessa olisikin "väärä nalle" virheellisen animoinnin tai kalvovärityksen tai muun syyn takia. Karkeasti sanottuna halinallet, ikävä kyllä, eivät ole hahmoja, vaan enemmänkin funktioita, toimintoja, jotka tekevät vain sitä, mihin ne on ohjelmoitu: tässä tapauksessa auttamaan pulassaolevia ihmishahmoja. (Mutrunallessa on ilmiselvä bugi ;D joka ei onneksi kuitenkaan haittaa mitään!)

Kovin paljoa ei voida kehua elokuvien pahishahmojakaan: ne ovat vanhanaikaisesti jokseenkin vailla motiivia ja pahiksia vain siksi että sattuvat käsikirjoituksessa olemaan pahiksia.

Elokuvien ihmishahmoilla sen sijaan onkin sitten jo jonkin verran persoonaakin, ja näihin kohdeyleisön, lapsikatsojien, kaiketi odotetaankin samaistuvan. Ihmishahmojen kautta käsitellään monipuolisia tunteita toivottomuudesta epäuskoon ja -toivoon, ja alemmuuskompleksista itsetunnon puutosta, asioita joita ihmiset normaalisti kokevat. Tunteet saavat sinänsä asiallista käsittelyä näissä halinalle-elokuvissa. Voisiko olla, että elokuvien pääosassa ovatkin tunteet sinänsä, eivät halinallet itse, vaan ne ovat todella vain tunteiden käsittelyn apuvälineitä?

Tosisydän-nalle (True Heart Bear) opettaa ihmislapsille tunteiden jakamisesta.

Elokuvien, kuten koko halinallekonseptin yleensäkin, puolustukseksi voikin sanoa sen (ja taidanpa hivenen toistaa edellistä nallekirjoitustani), että ne ovat opettavaisia olematta kuitenkaan liian saarnaavia, ja toisekseen niistä ei hirveän paljoa löydä paljon paheksuttua tyhjänpäiväistä väkivaltaa.

Nalleille ei silti kannata pottuilla...

On positiivista, ettei Halinalleissa kaihdeta synkempiäkään teemoja, mutta tästä huolimatta ne kuitenkin saattavat olla joillekin liian ällöimelän söpöä ja sokerisen siirappista tavaraa. (Niin, tavaraa myös ehkä ihan kirjaimellisestikin... :-D)

Elokuvien tarinat siis kantavat värikkäistä mutta melko persoonattomista nallehahmoista ja pahiksista huolimatta juuri sen verran, että ne pystyy katsomaan (jos vielä pystyy ignoroimaan selkeät juoniaukot), ja tarinoiden sanomaa voi halutessaan jäädä miettimään pidemmäksikin aikaa. Ehkä voisin sanoa näin lopuksi että ihan kohtalaisia elokuvia ottaen huomioon sen, että niiden tehtävä lienee ollut mainostaa tuotemerkin hahmoja näkyvästi. Varmaankin elokuvat julkaisuaikanaan ovat herättäneet jonkin verran pahennusta tässä mielessä, mutta näin 30 vuotta jälkikäteen kun isoin nallebuumi lienee jo mennyttä, elokuvia voi katsoa ihan sellaisenaan ja niiden sisältöä miettiä rauhassa.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Vielä muutama lisäkommentti Muumilaakson tarinoiden uusiodubbauksesta

En oikeastaan ollut ajatellut jatkaa aiheesta enää enempää, mutta teen sen silti, tosin eipä minulla ole kovin paljoa lisää sanottavana, saati sitten mitään erikoisempaa, lähinnä muutama huomio ja kommentti. Lisäksi tämä jaaritus sisältää tuotesijoittelua!

Mutta niin, se itse juttu, eli Muumilaakson tarinoiden maikkarilainen uusiodubbi. Mitä sitä nyt on viime kuukausina ajankulukseen tullut telkkarista kuunneltua viikonloppuisin (tai jälkikäteen digiboksin tallenteilta), niin ihan kuunneltava se on, kun lakkaa vertailemasta jatkuvasti YLEn vanhaan dubbiin ja alkaa kuunnella ihan vain sellaisenaan. Minä ainakin pystyn siihen (siitä huolimatta että yledubbi on iskostunut päähäni vuosien kuluessa), mutta mietin, pystyykö kovin moni muu. :-) No mutta joka tapauksessa. En jaksa eikä minua tällä hetkellä kiinnosta ruveta ruotimaan jokaikistä ääninäyttelysuoritusta erikseen, mutta kerron silti, että henkilökohtaisesti tässä uusiodubissa Nipsu ja Haisuli kuulostavat mielestäni oikeasti aika hyviltä, ja yllätyin (ja ehkä hitusen hämmennyinkin) siitä, miten paljon aloin tykätä Hosulin äänestä Muumipapan muistelujaksoissa... :´> Muumipapan itsensä ääni sen sijaan on aika jäätävä ja täysin vailla arvokkuuden tai karisman kaltaista, jos rehellisiä ollaan (oikeastaan se puolalaisten huopamuumien Muumipapan ääni on paras ja hahmoon kaikista sopivin kuulemani [siis jos saa ottaa vertailuun muidenkin muumianimaatioiden dubbauksia]). Mutta suurin piirtein osapuilleen keskeisimpien hahmojen äänet ovat sopivia tai ihan OK, kun taas tähän asti nähdyissä ja kuulluissa sivuhahmoissa on vähäsen heittoa.

Myös Primadonnan hevosen uusi ääni on tosi lutuinen ja juuri niin kepeä ja hento kuin
hahmokin on tässä Tove Janssonin sarjakuvaruudussa! (Valitettavasti en tällä kertaa tarjoa
ääninäytteitä blogissa. En myöskään halunnut ottaa ruutukaappausta jaksosta.)

Kuten kirjoitin aiemmin, minua on kiinnostanut, muuttuuko dialogi ja sitä kautta myös konteksti. Eipä se juuri merkittävästi muuttunut kuin ihan vähän paikoin, ja ehkä vähän selkokielisemmäksi. Tosin muistelen, että joissakin yksittäisten jaksojen kohtauksissa olen ihan oikeasti naurahtanut joillekin ihan osuville jutuille. Valitettavasti en vain muista niistä tällä hetkellä ainuttakaan enkä viitsi tätä jaaritusta varten erikseen yrittää kaivella kaikkia jaksoja, koska haluan saada tämän tekstin valmiiksi ja uloskin joskus. :-) Ja tokihan jotkin jutut lienevät ihan tahattomia, otetaan nyt vaikka edellisviikonloppuna televisiosta tulleesta Muumipeikon talonrakennusjaksosta peikon ja Myyn dialogi, koska se on vielä jotenkin muistissa ja tuona hetkenä sattui huvittamaan minua:
"Mitä...? Nurkkakivet ovat poissa. Ethän sinä siirtänyt niitä?"
"En tietenkään!"
"Sitten panit ne väärään paikkaan!"
"Enkä pannut!"
"Panitpa!"

Anteeksi huono huumorintajuni tässä kohtaa. Toivottavasti joku viitsii joskus ruveta tekemään sinätuubapaskaa myös uusiodubatuista muumeista, heh heh... heh.

Sitten on vielä se sarjan jaksojärjestyksen sotkemisjuttu. Aika nopeasti tuli huomattua että jaahas, eivät taida olla kaikki jaksot oikeassa esitysjärjestyksessä nyt. Ihan vihoviimeisintä sanonko-mitä-kakkaahan se on. Toisaalta; onko sillä nyt niin väliä? Muumeissa on jatkuvajuonisia teemoja, ihan totta, mutta niissä on myös lukuisia sellaisia episodimaisia juttuja jotka periaatteessa voisi sijoittaa mihin kohtaan sarjaa tahansa, sitä vain meinaan. :-) Omassa lapsuudessani muumit oli toki nauhoitettu kaseteille siinä oikeassa järjestyksessä jossa ne alunperin televisiossa esitettiin, mutta on niitä silti katseltu ja kelailtu ihan epäjärjestyksessäkin, etenkin jos on halunnut katsella joitain tiettyjä nimenomaisia jaksoja. Toisaalta on myös niitä muutamia kertoja ollut kun haluaa läpikatsoa sarjan orjallisesti alusta loppuun jaksojärjestyksessä. Olen jättänyt kaikki mahdolliset videojulkaisut väliin siksi koska omat nauhoitteet (ja internetin kätköissä piileksivät videoripit) ovat kelvanneet hyvin, ja koska lähtökohtaisesti jonkun neropatin toimesta jaksojärjestys sotkettiin jo YLEn dubbauksen VHS-julkaisujen aikana! Se on ollut jo tuolloin ikävä juttu niille, jotka ovat välttämättä halunneet katsoa sarjaa orjallisesti kronologisessa järjestyksessä eivätkä ole nauhoittaneet (tai digiaikana tallentaneet) jaksoja televisiosta itse. Uusiodubbauksesta vastuussa olevia ei voida syyttää jaksojärjestyksen sotkemisesta, sen sijaan jotakin tahoa voisi syyttää jaksojärjestyksen sotkemisen korjaamatta jättämisestä. :-D (Tosin nyt kun vilkuilen C Morea, niin näyttäisi siltä että jaksojärjestystä on yritetty korjata, tosin jotkin jaksot ovat edelleen sekaisin.)

Ja sitten ne sensuurijaksot...

Muumilaakson tarinoista on tiettävästi aikoinaan sensuroitu, eli tässä tapauksessa jätetty kokonaan esittämättä kolme jaksoa Suomessa. En kerro niistä sen enempää, eivätkä ne esittelyjä kaipaakaan kun ne ovat tässä edellisen n. kymmenen vuoden aikana tulleet hyvinkin tunnetuiksi. Meille suomalaisille ne ovat kuriositeetteja, ja kiinnostavia juuri ja vain siksi, että täällä ne joutuivat sensuurin alle. Koko sarjan kontekstia katsoen ko. jaksoissa ei kuitenkaan ole mitään oikeasti kovin erikoista saati merkittävää, eli emme ole missanneet mitään oleellista.

Uuden dubbauksen tulemisen yhteydessä oli puhetta myös näistä sensuurijaksoista ja siitä että myös ne tultaneen mahdollisesti dubbaamaan ja julkaisemaan. Näin kävikin viimein tuossa elokuun lopulla, ja minäkin sain tekosyyn kokeilla C Morea (koska ilmeisesti näitä sensuurijaksoja ei kuitenkaan televisiossa tulla näkemään, vaikka mistä sen tietää... Hurja merirosvo-jaksosta tehtiin leikattu versio, joka saattaisi kestääkin televisioesityksen). Kiva että jaksot saatiin viimein suomeksi, mutta edelleen, eipä niissä mitään sen ihmeempää ole. Tuo äskenmainittu merirosvojakso on niistä ehkä se kiinnostavin.

Nyt sitten nämä sensuurijaksot on saatu myös jo DVD:llekin, siinä uusiodubin yleisen julkaisun ohessa! Tämän viikkoisesta Lidlin tarjouslehdestä vain huomasin, muuten olisinkin kai ihan tietopimennossa.
Tämäkin nähtiin nyt :-)  Ihan ovelaa vielä nimetä paketti "Muumien metkuiksi"...! :--D
Voisin ihan huvikseni ostaakin tuon DVD-lätyn - siis sitten kun se löytyy alelaarista. :-)

Päätän jaarittelun aiheesta tällä kertaa tähän.

torstai 31. elokuuta 2017

Osittain muistelua: Cardcaptor Sakura

Sattuipa sopivasti että tänään sataa.
Katselin tässä hiljattain pitkästä aikaa uudestaan Cardcaptor Sakuran kera ystäväni, joka minut sarjaan alun alkaen tutustuttikin vuonna 2006. Hyvä anime oli edelleenkin, ja olen pahoillani, ettei sarjaa ole koskaan nähty Suomen televisiossa (toisaalta, ennemmin olisin kokonaan ilman kuin katsoisin vaikkapa amerikkalaisten uusiksi käsikirjoittamaa ja rankasti leikkelemää tekelettä. Huomautettava lienee kai silti myös, että ensimmäinen Cardcaptor Sakura-elokuva on toki julkaistu DVD:llä suomeksi tekstitettynä ja esitetty Nelosen maksukanavilla, mutta varmaankin vain siksi että se julkaistiin Pohjoismaissa yleensä).

Kyseessä on yksi parhaimpia näkemiäni lastenohjelmia (tai ehkä kenties kaikenikäisten ohjelmia?), ja myöskin taikatyttö-animesarjoja. En tosin ole taikatyttö-genren suurkuluttaja tai erityinen fani, ja tuolloin 2006, jolloin minut Sakuraan tutustutettiin, suhtauduin genreen vielä hivenen nihkeästi ja vierastin sitä, vaikka olin sentään jo alkanut hiljalleen lämmetä yleisesti tytöille suunnattuun animeen ja mangaan (en oikein ollut kokenut siihenastisia näkemiäni teoksia omaksi jutukseni sukupuolestani huolimatta, ja ylipäätään näiden tonkiminen alkoi vasta myöhemmässä teini-iässä; mietin, että jos sen sijaan lapsuuteni tv-viihteessä olisi ollut taikatyttöjä tai edes yleensä enemmän asiallisia tyttöhahmoja, niin ehkä suhtautumiseni olisi yleisesti positiivisempaa! Mutta minkäs teet, asennettaan voi muuttaa hiljalleen, ja Cardcaptor Sakura omalta osaltaan auttoi minua siinä. Siltikin vähän haikailen että voi kunpa Sakura olisi ollut osa sitä oikeaa animaatiolapsuuttani, vaikkei siinä nykyisellään mitään vikaa olekaan).


Sarjan ensimmäinen alkutunnari. 

Cardcaptor Sakura perustuu CLAMP-tiimin sarjakuvaan, ja se on alunperin esitetty Japanissa vuosina 1998-2000. Anime käsittää kokonaisuudessaan 70-jaksoisen tv-sarjan, kaksi elokuvaa, yhden lyhytelokuvan ja kolme vain videolla julkaistua bonus-lyhärijaksoa.

(Suomessa tunnettaneen paremmin CLAMPin Magic Knight Rayearth, jonka englanninkielinen versio jopa nähtiin televisiossa SubTV:llä vuonna 2002. Mangakin saatiin julkaistua muutama vuosi sitten. Olen katsonut/vilkuillut muitakin CLAMPin sarjakuviin perustuvia animesarjoja ja -elokuvia ja lyhäreitä, jotka ovat enimmäkseen olleet ihan katsottavia, mutta harvempi on oikeasti tehnyt vaikutuksen. CLAMPin tekemiä sarjakuvia en niinkään ole lukenut, mutta pidän tiimin värikuvituksista paljon, ja Rayearth- ja Sakura-taidekirjoja olenkin onnistunut haalimaan kirjahyllyyni.)

Juoni 


Cardcaptor Sakura kertoo Sakura-nimisestä 10-vuotiaasta tytöstä, joka asuu Tomoedan kaupungissa, yhdessä isänsä ja isoveljensä kanssa. Sakuran äiti on kuollut tytön ollessa pieni, niin ettei tämä oikeastaan osaa surra, ja äiti on omalla tavallaan silti yhä läsnä perheen elämässä. Sakura on hyvin iloluontoinen ja hyvä urheilussa ja on pikkuisen ihastunut isoveljensä kaveriin. Kaikki on siis mallillaan.


Kerran eräänä päivänä ja yksin kotona ollessaan Sakura kuulee omituista ääntä kellarista, ja tutkiessaan asiaa tulee löytäneeksi salaperäisen kirjan ja ennen kuin huomaakaan, vahingossa levittäneeksi joukon omituisia kortteja jotka häipyvät kuin tuhka tuuleen. Sitten kirjan etukannesta nousee hassu pehmolelumainen ja osakanmurteella puhuva otus, joka esittelee itsensä Kerberosiksi (tuttavallisemmin Kero). Hämmentynyt Sakura kertoo, mitä on tapahtunut.

Käy ilmi, että kirja on edesmenneen Clow Reed-nimisen taikurin omaisuutta, ja Sakuran vapauttamat kortit ovat taianomaisia Clow-kortteja, joita kirjan sinetin vartijana toiminut Kero vahti, kunnes nukahti ja uinui 30 vuotta. Kero vänkää Sakuraa auttamaan karanneiden korttien keräämisessä, onhan Sakura osasyyllinen. Sakura ei ole kovin innostunut, mutta joutuu kuitenkin myöntymään, kun ensimmäinen Clow-kortti on jo aiheuttamassa harmia.


Sakura tekee sopimuksen Keron kanssa, ja niin Sakurasta tulee cardcaptor, korttien metsästäjä tai pyydystäjä, jonka tehtävänä on kerätä Clow-kortit, sillä niiden päästessä hallitsemattomasti valloilleen mellastamaan taikavoimineen maailmaa uhkaa tuho, joka Keron sanoin on pahempi kuin maapallon räjähtäminen - mutta millainen tosiasiallisesti, se selviää vasta myöhemmin.


Sakura kerää kortteja yksi kerrallaan jakso jaksolta ja ratkoo Tomoedan kaupungissa sattuvia yliluonnollisia mysteerejä joita kortit aiheuttavat, ja siihen tarvitaankin hyvää älyä ja luovuutta, siis ongelmanratkaisutaitoa - vastassa kun on kuitenkin taikavoimia! Jokaisella Clow-kortilla on oma luonne ja erityistaito, ja jotkut ovat lempeämpiä ja kesyjä, kun taas toiset ovat rajumpia ja villimpiä tapauksia. Miten saadaan nestemäinen, voimakas Watery-kortti aisoihin? Miten käy, kun Flower-kortti on pelkästä innosta hukuttamaisillaan koulun kukkasiin? Entä mitä tehdään Time-kortille, joka toistaa saman päivän uudestaan? Ja niin edespäin. Aina ei korttien taltuttaminen ole todellakaan helppoa.


Sarjan toinen alkutunnari. Henkilökohtaisesti tykkään tästä eniten. 

Puhumattakaan siitä, että helppoa olisi myöhemminkään! Ei nimittäin riitä pelkästään, että Sakura on saanut kaikki Clow-kortit kerättyä. Omituiset sattumukset Tomoedan kaupungissa jatkuvat edelleen, ja Sakura on käytännössä ainoa, joka voi tehdä asialle mitään. Kaikeksi epäonneksi taika on jostain syystä haihtumassa Clow-korteista, ja Sakura, joka on paitsi kerännyt kortit, myös ystävystynyt niiden kanssa(!), muuttaa ne yksi kerrallaan Clow-korteista Sakura-korteiksi, ja se vaatii paljon henkistä voimaa. Alkuun Sakura onkin jatkuvasti uupunut ja aneeminen korttien muuttamisesta, mutta vähitellen korttien ja Sakuran itsensä voimat vahvistuvat ja niin kaikki on taas jälleen oleva hyvin.


Sakuran tukena on Keron lisäksi tytön paras ystävä ja luokkatoveri Tomoyo, joka ihailee Sakuraa suuresti ja osaa ottaa Sakuran haasteesta kaiken ilon irti. Osin Cardcaptor Sakura onkin meta-taikatyttösarja, juuri Tomoyon ansiosta.


Tomoyo kuvaa videokamerallaan kaikki Sakuran yhteenotot Clow-korttien kanssa ja valmistaa Sakuralle jopa taisteluasuja(!!), perusteluna se, että erityisissä tilanteissa pitää pukeutua erityisesti. Näin saadaankin luonteva ja järkevä perustelu ja oikeutus taikatyttö-maneereille ja -tropeille. ;-) (Yhdessä erikoisjaksossa metavitsailu jatkuu, kun Tomoyo kuvaa videota, joka kovasti muistuttaa sarjan alkutunnaria...)


Sakuran työ korttien metsästäjänä ei suinkaan ole yksinäistä, sillä hän saa myös kilpailijan, Hongkongista kotoisin olevan pojan nimeltä Shaoran Li (nimen kirjoitusasusta voidaan käydä vääntöä, itse käytän tätä). Shaoran on kaukaista sukua Clow Reedille, ja pyrkii saamaan Clow-kortit haltuunsa, ja käy kilpaan Sakuraa vastaan. Myöhemmin kilpailun luonne kuitenkin muuttuu, ja Clow-kortit saavat jäädä...

Ajatuksia 


Hyvä ohjelma ei olisi mitään ilman monipuolisia ja hauskoja hahmoja ja sivuhahmoja, ja näiden välisiä kahinoita, ihastuksia ja vakavampiakin suhteita. Niitä Cardcaptor Sakurassa riittää lähes tulvaksi asti, ja suhteita on monenlaisia ja -muotoisia. Kaikenlaiset romanssin kukat saavat kukkia, ja rakkauden ilmentymät - ja tunteet ylipäätään - on esitetty sarjassa selkeästi mutta silti hellävaraisesti ja hahmoja kunnioittaen, liikaa alleviivaamatta ja tyrkyttämättä.

Rakkaus tuntuu ulottuvan jopa sarjan ulkopuolelle: kokonaisvaltaisesti Cardcaptor Sakurasta huokuu ja välittyy minulle sellainen fiilis, että tekijät ovat tehneet sarjaa täydestä sydämestään. Siihen on onnistuttu saamaan ihanan viaton ja turvallisen lapsuuden maailman tuntu, ja tunteet ovatkin se asian ydin, minkä ympärillä kaikki, ja koko maailma, pyörii. Mahdollinen menettämisen, epävarmuuden ja pelon tunne, ja halu auttaa ja suojella itselle rakkaita ihmisiä ovat ne, jotka saavat Sakuran toimimaan ja onnistumaan kerta toisensa jälkeen. Clow-kortit voidaan nähdä eräänlaisena metaforana tunteille, joilla on eri tasoja ja voimakkuuksia ja jotka otetaan haltuun ja joita vaalitaan. Kun Sakura saa kerättyä kaikki kortit ja vielä lopuksi muutettua ne omiksi Sakura-korteikseen, hänen taikavoimansa ovat kasvaneet, mutta hän on myös kasvanut henkisesti, ihmisenä.


Lisäksi, Sakurasta itsestään on vaikea olla pitämättä. Kaikki, siis ihan kaikki sarjan hahmot ovat enemmän tai vähemmän tykästyneet Sakuraan ja pitävät tästä kovasti, eikä se oikeastaan ole ihme: Sakura on juuri iloluontoisuutensa ja viattomuutensa takia niin yksinkertaisen söpö ja sympaattinen tyttölapsihahmo, että se herättelee minussakin katsojana suojeluvaiston fiktiivistä henkilöä kohtaan. Lisäksi Sakura ei ole taikatyttöydessään tai muutenkaan mikään "täydellinen" ja "voittamaton" hahmo, vaan ihan tavallinen tyttö, joka oikeasti ja tosissaan pelkää kummituksia! :-)

Voi Sakura, miten söpö olet ;u;
(ehkä tämä jaaritus olisi pitänyt julkaista lähempänä talvea tämän gifun takia?)

Sarja on pitkähkö ja etenee melko hitaasti, mutta toisaalta siinä ei ole puhtaita filleriepisodeja, ja ennen kaikkea aika saa kulua ja tarina kehittyä rauhassa, hahmoihin saa tutustua vähitellen ja niihin alkaa kiintyä sarjan edetessä. Tämän puolesta sarja on mielestäni verrattavissa vaikka Muumilaakson tarinoihin, sekin etenee melko hitaasti ja on vähän pitempikin...

Lopuksi

Tuolloin vähän päälle kymmenisen vuotta sitten 2006-2007, kun sarjan ensimmäisen kerran katsoin, se antoi enemmän ajateltavaa kuin olisin osannut arvatakaan, ja keskustelinkin siitä paljon ja mietiskelin asioita sen pohjalta ystäväni kanssa, siksikin sarja on henkilökohtaisesti melko tärkeä itselleni. Nyt kun sarja tuli katsottua uudestaan pidemmän ajan jälkeen, se oli vielä lämminhenkisempi kuin muistin.

Nyttemmin Cardcaptor Sakura on tullut uudestaan ajankohtaiseksi, sillä CLAMP palasi jatkamaan sarjakuvan tarinaa viime vuonna, ja näin ollen animekin on saamassa jatkoa ensi vuonna, ja aivan lähiaikoina, vajaan parin viikon päästä, julkaistaan asiaan oletettavasti jossain määrin liittyvä OVA-jakso. (Linkki trailerivideoon tässä, saattaapi sisältää spoilerin tapaista niille joille CCS ei ole tuttu.) On liikuttavaa, että CLAMP ja vanhan animesarjan keskeisimmät tekijät ovat palanneet projektin pariin, mutta silti vähäsen arveluttaa, miltä Cardcaptor Sakura 2010-luvulla mahtaa näyttää ja tuntua. (Vanha sarja tehtiin aikoinaan vielä selluloidikalvoilla ja oli sillä[kin] saralla aivan huippu. Digikalvoanimaatio on nykyaikaa ja -tekniikkaa, ja vaikka se onkin "vain" tekniikkaa, niin silläkin on oma vaikutuksensa sarjan tunnelmaan ja fiilikseen, näin mietin.) Aikanaan selviää, toivotaan parasta. Varmasti aion ainakin tsekata.