Vähäsen amigurumi-värkkäilystä

Tämä jaaritus sisältää sekä muumeja että dibitassuja! :D (Sekä kappaleen tylsää henkilökohtaisempaa sössötystä. Ja avainsana '2010-luvun jutut' on tässä yhteydessä vahvasti subjektiivinen; amigurumeja on luultavasti ollut jo paljon tätä ennen, mutta itselleni ne ovat selkeästi tämän vuosikymmenen juttu.)

Taisipa olla vuonna 2010 joulun alla kun kerran laahustin hypermarketin kirjaosastolla katsomassa olisiko siellä yhtään mitään kiinnostavaa, ja näin sellaisen kirjan kuin Virkkaa amigurumi!, tekijänä lystikkäästi joku "Annie Obaachan" (niille jotka eivät tiedä, obaachan on japania ja "leikkisämpi" tai "lapsekkaampi" muoto sanasta obaasan joka tarkoittaa isoäitiä tai tätiä, tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, joka tapauksessa; huomattavasti vanhempaa naishenkilöä). Entuudestaan olen tiennyt, että nuigurumi puolestaan tarkoittaa pehmolelua, joten ehkä amigurumi ei ole kovin kaukana siitä.

Annie Obaachan: Virkkaa amigurumi! - 25 söpöä eläinmaskottia
(suomeksi kustantanut Kustannus-Mäkelä Oy)

Selailin kirjaa vähäsen, mutta noh, se ei kuitenkaan lähtenyt mukaani, koska en ollut liiemmin kiinnostunut minkäänlaisesta käsitöiden tekemisestä tuolloin. Muistelisin kyllä googlailleeni amigurumi-sanaa jälkikäteen, ja opin, että jutussa kaikessa yksinkertaisuudessa kyse on langasta virkatuista kolmiulotteisista hahmoista. En ole ilmiön historiaa syvemmin tutkinut, mutta voisin olettaa, että jotain tällaisia on tehty niin kauan kuin maailmassa on ylipäätään osattu käyttää lankaa; joka tapauksessa tämä nykyinen ilmiö on Japanista peräisin. Vaikka kirjassa ja internetin kuvahauissa nähdyt hahmot olivatkin sinänsä tosi suloisia, isompaa innostusta aiheeseen perehtymiseen ei virinnyt, ennen kuin noin pari vuotta kului ensin.

Varsinaisen kimmokkeen virkkailuvärkkäilyyn perehtymiseen sain, kun tietooni tuli, että Dibitassujen pohjalta on tekeillä amigurumikirja, ja hommasin tämän opuksen siis alkuvuodesta 2013. Olen aiemmin jaaritellut vähän tutustumisestani ja tykästymisestäni dibitassuihin, joten tuntui varsin mukavalta ajatukselta opetella virkkaamaan langasta nimenomaan animaatiosarjan hahmoista inspiroituneita amigurumeja. (Ja se tietty kotimaisuus-aspekti sekä hahmoaiheteemassa että kirjassa itsessäänkin on ihan hauska juttu.)

Elina Hiltunen: Amigurumivirkkauksen ABC - Söpöjä koira- ja kissahahmoja
Dibitassumaailmasta (Wikistudia, 2012)

Dibitassuissa on itse animaatiosarjan lisäksi viehättänyt koko tämä aiheesta kumpuavien kirjavien projektien lähtökohtainen luovuuteen kannustava DIY- (Do It Yourself-, Tee se itse-)meininki, niin että tässä kirjassa nyt tavallaan opastetaan tekemään sarjan "oheistuotteita" itse, eikä tarvitse ostella muovifiguureja tai pehmoleluja kaupasta. ;D (Vaikka tietenkin saattaisin ostella jos sellaisia olisi. ;P Mutta turhaa krääsää ei kyllä tarvita, ja se Itse tekeminen on sitäpaitsi aina [tai ainakin useimmiten] paljon hauskempaa.)

Mukavalta tuntui myöskin se ajatus, että kirjassa opetetaan virkkaamisen alkeet - nimittäin käytännössä tämän tädin lähtötaso oli tippunut nollaan. :D (Huom. nyt seuraa kappale tylsää henkilökohtaisempaa jaaritusta, melkeinpä avautumista. Luulenpa, että vierastukseni ja osittain jopa suoranainen inho ompelu-neulomis-virkkaus-jne-käsitöiden tekemistä kohtaan juontuu menneisyydestä; olen syntyjäni vasenkätinen ja vaikkei minun aikanani koulussa oikeakätiseksi pakotettukaan [moisesta kaukaisesta takavuosien meiningistä on ollut surullista lukea tarinoita], en kuitenkaan saanut enemmistöisiltä oikeakätisiltä opettajilta sen pahemmin tukea ja apua vasenkätisyyteeni (sinänsä ymmärrettävää kyllä, ei kai opettajien velvollisuuksiin kuulu olla molempikätisiä :D), joten peruskouluaikaiset käsityöväsäilyt menivät enimmäkseen miten sattuu; hyvin harvoin onnistuen. ;P Toisaalta vuosien kuluessa olen itse tullut vähän molempikätiseksi. "Dibigurumi"-kirjaa tutkiessa puntaroinkin, mitä tässä mielessä kannattaisi tehdä, ja lopulta päädyin siihen, että koska kirjan opastuskuvat ovat valtavirtalaisille oikeakätisille, niin "helpommalla" ehkä pääsen jos opettelen alustapitäen itsekin virkkaamaan oikeakätisesti; myöskään laiskuuttaan ei jaksa eikä viitsi kääntää kuvia mielessään peilikuviksi [ja vaikka netissä olisikin perustutoriaaleja vasenkätisille, en välittänyt ruveta niitä erikseen etsimään kun halusin vaan päästä jo opettelemaan, sama se mikä on kätisyyden oletus XP]. Mutta enköhän nyt ole jaaritellut jo liikaa pelkästä kätisyydestä ja siihen liittyvästä ahdingosta joka ei sinänsä liity tähän aiheeseen mitenkään merkittävästi, mutta kuitenkin vähäistä taustoitusta siihen, miltä pohjalta tämä juttu tässä tapauksessa lähtee ja etenee. :´D )

Kirja siis ensisijaisesti opastaa ja tutustuttaa sekä dibitassu- että virkkausmaailmaan, ja jäsennellymmät  yleisohjeet virkkausvärkkäilyyn löytyvät kirjan loppupuolelta.

Kirjan lueskelun jälkeen oli jännää ruveta kokeilemaan tekniikoita käytännössä. Koska lähtötaso oli tosiaan nollan tienoilla, tie ei ollut mikään helppo; yksinkertaisetkin jutut olivat haastavia ja vei tovin ennen kuin mitään alkoi hahmottaa ja tekninen homma sujua: vähän hapuillen, enemmän kompuroiden ja todella paljon ihmetellen, ja tekniikkaa hakiessa ranne kipeytyi varsin helposti, nopeasti ja usein. Joka tapauksessa: opin virkkaamaan 99% pelkästään kirjan lukemisella ja opastuskuvia katsomalla ja pidän sitä jonkinmoisena saavutuksena. \o/ (Tietenkin ihan oikeasti ne opit ja tekniikat sisäistyivät kunnolla vasta omien käytännön virheiden havaitsemisen ja niistä oppimisen kautta. ;>) Ja alkeellisten kokeilujen ja parin helpohkon dibitassuhahmon jälkeen... virisi innostus uusiin amigurumiprojekteihin, mitäpä muutakaan. :>

Dibigurumi-kirjan oppeja ja hahmoja kylliksi ahmittuani halusin tietysti tutkia ja syventyä aiheeseen lisää. Etsin uudestaan käsiini Annie Obaachanin kirjan ja lainasin sen kirjastosta. Jonkin verran syvennystä ja inspirointia siitä löytyi, erityisesti mahdollisiin valmiiden hahmojen soveltamisiin (ja mielessä alkoi hissuksiin viritä vähän alustavia ajatuksia kokonaan itse suunniteltujen hahmojen toteuttamisesta joskus tulevaisuudessa).

Huomattavasti suuremmin amigurumi-hullaannus sai jatkoa kun jouluna 2013 Ani-täti sai lahjaksi uuden aihekirjan. Yllätys yllätys~! :D

Laura von Knorring: Mukavat muumiamigurumit -
veikeä virkkauskirja (WSOY, 2013)

Ehkä tämän teeman amigurumi-kirjan ilmestyminen oli vain ajan kysymys, tai jotakin? Joka tapauksessa voidaan sanoa, että kotimainen amigurumi-harrastus ja -kirjallisuus jyllää. :D Siinä missä dibigurumi-kirja opettaa hahmovirkkauksen alkeet, "muumigurumi"-kirja puolestaan toimii hyvänä kertauksena ja oikeastaan jopa syventävänä jatkokurssina amigurumivärkkäilyyn, sellaisena sitä itse vähän pidän. X); Dibigurumit sisältävät omaan makuuni turhan paljon ompelemista ja parsimista sen itse virkkaamisen lisäksi; tämän muumigurumi-kirjan hahmoissa puolestaan virkkauksen jälkeen tehtävä ompelutyö on pyritty jättämään mahdollisimman vähälle (esim. hahmojen korvat ja kädet usein ohjeistetaan tekemään ensin ja ne kiinnitetään samalla kun pään ja vartalon kappaleita virkataan, ja tämä miellyttää itseäni suuresti. Tosin muumihahmot ovat ehkä tavallaan yksinkertaisempia muodoiltaan ja väreiltään kuin päärynäpäiset koirahahmot [jotka ovat monesti monivärikirjavia ja joilla on esim. hiuksia ja erillisiä vaatekappaleita], joten voidaan miettiä onko ylipäätään järkevää verrata hahmoja rakenteellisessa mielessä keskenään. ;-)). Kirja on myöskin hyvin jäsennelty ja rakennettu; eri silmukat opetetaan heti kirjan alussa ja kuvat ovat mielestäni hivenen selkeämpiä kuin dibigurumi-kirjassa.

Ainoa eräänlainen ja vähäinen "vika" muumigurumi-kirjassa on oikeastaan se, ettei siitä löydy ohjetta Mörkö-amigurumin tekoon; jostain hassusta syystä kun olen lähipiirilleni kirjasta kertonut, melkein ensimmäinen kysymys mikä sen tiimoilta minulle on esitetty, on lähes aina ollut: "Onko siinä kirjassa Mörköä?" :D Ja hivenen valitettavasti olen joutunut vastaamaan, ettei ole. Mutta ainahan Mörkö-gurumin voisi kehitellä itse, kun hahmotuskykyä ja kädentaitoa on vähitellen kertynyt!

Niin. Animaatiokatsojana virkkaisin amigurumeja tietysti kaikkein mieluiten animaatioteosten hahmoista. Kotimaiset dibitassut ja muumit ovat sattuneet osumaan ja limittymään tähän kategoriaan sopivasti, mutta on paljon, todella paljon, muitakin animaatioteoksia ja niiden hahmoja, jotka olisi tavallaan hauska nähdä "materiaalisina" tai "ruumiillistuneina", eli esimerkiksi muovifiguureina, pehmoina tai vastaavina. Koska en ole kummemmin innostunut askartelumassojen muovailusta tai ompelukoneen käytöstä ja nyt tällä hetkellä muutenkin hallitsen langan käsin näpräämisen paremmin, voi olla että satunnaisesti suunnittelen ja kehittelen itse virkattuja hahmoja, joko omasta mielikuvituksesta tai inspiroidun valmiista animaatiotyypeistä. Joitakin alustavia suunnitelmia olen välillä piirustellut, yhden hahmon olen jo toteuttanutkin, mutta ehkä kertoilen näistä omista projekteistani myöhemmin tulevaisuudessa erikseen. ;>

(Kaikkia virkkaamiani dibitassu- ja muumihahmoja en myöskään näytä tässä vielä, ensimmäisimmissä töissä kun näkynee aloittelijan kömpelöhköä räpellystä jonkin verran. :´) Ja itselläni harvemmin mikään onnistuu täysin 100% kirjaohjeiden mukaan, ja näissäkin jutuissa on tullut sovellettua. Mutta saatan ehkä silti joskus näyttää näitä aavistuksen sovellettuja valmiiden ohjeiden mukaan tehtyjä töitäkin, miksipä ei. :D)

(Sinänsähän tällainen virkattujen hahmojen tekeminen on "turhaa", ettei näistä ole käytännössä juuri muuta kuin vain silmän iloa. :D XP Mutta voisi aikaansa ja luovuuttansa huonomminkin käyttää kuin söpöjen kolmiulotteisten hahmojen suunnitteluun ja käsin näpräilyyn! Että kyllähän nämä visuaalista ja avaruudellista hahmotuskykyä ja sitä käsinnäpräilytaitoa kehittävät jollakin tapaa joka tapauksessa.)

Kevät (2015)

Pelkkää GIF-spämmiä tällä kertaa!

"Kevät... kevät on tullut."

"Hoi kaikki! Hei nyt on kevät!!"

"Minä rakastan kevättä, se on vuodenajoista kaikkein paras!"

(En ole kyllä ihan täysin samaa mieltä Alfredin kanssa, kaikissa vuodenajoissa on puolensa. ;-) Onhan näitä merkkejä jo vähän ollut ilmassa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu tuolta kuten noissa ylläolevissa kuvissa. Kukkia ei myöskään kauheasti näy luonnossa vielä mutta kyllä aikanaan... :-))

Pikkuruinen lumikeiju Sugar

Katselinpa tässä ihan hiljattain animesarjan nimeltä Chicchana yukitsukai Sugar (A Little Snow Fairy Sugar). Olen tiennyt sen olemassaolosta aika kauan, ja katsonut siitä ensimmäisen jakson joskus vuonna 2011, eikä minulla ollut kummempaa kiinnostusta siihen silloin, mutta jostain syystä päätin tonkia sen netin kätköistä nyt vähän aikaa sitten. (Ehkä kenties alitajuisesti tähän menneeseen vuodenaikaan liittyen se jotenkin putkahti mieleeni?)

Vähäinen syy ja peruste kiinnostukselle sarjaa kohtaan on ollut Koge-Donbon tekemä hahmosuunnittelu (en ole kyllä vielä tässä vaiheessa kirjoittanut blogiin sanaakaan muista teoksista joissa Koge-Donbon kädenjälki näkyy, aikomuksenani kyllä on, mutta nyt menee vähän takaperoisesti sitten :D). Sarjassa on 24 jaksoa (+ kaksi lisäjaksoa) ja se on tehty vuonna 2001.

Juonen alkuasetelma

Saga on aivan tavallinen ihmistyttö, joka elää tavallista (koulunkäynnin ja kavereiden kanssa hengailun, osa-aikaisen kahvilatyön ja soitinkaupan pianon satunnaisen soittelun täyteistä) elämää, jossa kaikki sujuu hyvin tehtyjen suunnitelmien mukaan... kunnes sitten eräänä päivänä sateisella hetkellä hän sattumalta löytää hassun pienen otuksen, joka vaikuttaa nälkäiseltä. Tämä on Sugar, pieni lumikeiju-oppilas koko kirjavasta säätiloja hallitsevien vuodenaikakeijujen joukosta.

Tämän kohtaamisen jälkeen Sagan elämässä kaikki ei enää ihan sujukaan täysin suunnitelmien mukaan, kun Sugar ja tämän kanssatoverit Salt ja Pepper etsivät salaperäistä "välke"ttä (jap. "kirameki", eng. "twinkle") valmistuakseen täysivaltaisiksi vuodenaikakeijuiksi - ja sehän ei tietenkään suju ongelmitta, ei muutenkaan, mutta kun keijuoppilaat eivät edes tiedä, miltä se välke näyttää tai mitä se edes on... joten apuahan tarvitaan...

...ja ai niin, Saga on muuten ainoa ihminen, joka pystyy näkemään vuodenaikakeijut.

Vähäistä pohdintaa

Kun katsoin sarjan ensimmäisen jakson nyt muutaman vuoden jälkeen uudestaan, epäilin, haluanko katsoa tätä sittenkään yhtään enempää. Vaikuttaahan sarja pelkkien kuvien perusteella ihan söpöltä ja tykkään söpöstä, mutta kuitenkaan pelkkä pintapuolinen söpöys ei tee mistään automaattisesti erinomaisen hienoa (ei edes vaikka se olisi ihailemaani Koge-Donbo-designia). Lisäksi; ensimmäisessä jaksossa tuntuu fokus olevan vähän mitä sattuu, tai ainakin omituinen, sen lisäksi, että siinä on vielä paljon kaikenlaisia irrallisen oloisia pieniä juttuja ja tapahtumia ja hahmoja. Ihmetystä aiheuttaa suuresti se, että kukas täällä nyt on se päähenkilö, tämä ihmistyttökö vai tuo pieni tohelo keiju?

Noh, aivan sarjan alku vähän hämää (kenties jopa tarkoituksella), mutta kyllähän se selväksi tulee (ja pitäisihän varmaan jo sarjan nimestäkin tulla), että keiju, hahmo jota voisi yleisemmin olettaa pidettävän enemmän hassuna sidekick-hahmona, on todellakin se päähenkilö tässä tapauksessa. Ja oikeastaan melko tavallinen sellainen; perus-iloluontoinen&tyhjäpäinen tyttö. Mutta heti perässä hyvänä kakkosena tulee ihmistyttö, joka on luonteeltaan sitten järkevämpi ja täsmällisempi, ja paljon enemmän kuin vain päähenkilön apurina toimiva sidekick, ja jolla on selkeitä omia vahvuuksia mutta myös heikkouksia. Oikeastaan nämä ovat aika tyypillinen hahmopari, vain niiden olemus on perustavasti toisinpäin. :D Ja kenties se tekee tästä sarjasta vähän freesimmän oloisen, tai itselleni ainakin teki. (En ole kyllä kauheasti katsellut animesarjoja joissa olisi nimenomaan keijuhahmoja, täytyy myöntää. XP;)

Sarjan kolmannesta jaksosta lähtien fokus tuntuu viimeinkin selvältä, ja minulla alkoi vähitellen olla hauskaa keijuoppilaiden missioita ja ihmistytön muuttuneeseen elämäntilanteeseen sopeutumista - ja kaikkien osapuolien kehitystä - seuratessa.

Tosin, kehityksestä voidaan olla useampaa mieltä. Sarjassa on paljon hahmoja ihmisistä keijuihin (ja jopa eläimiin), joita olisi hauska seurata enemmänkin kuin 24:ssä jaksossa ehtii; monet sivuhahmot vaikuttavat potentiaalisesti kiinnostavilta tyypeiltä, mutta ne tuntuvat vähän jäävän taka-alalle sivustaseuraajiksi ja sitä myötä vähän pinnallisiksi. Toisaalta olennaisin juttu sarjassa on Sagan ja Sugarin ystävyys ja on todella hienoa, että pääpaino sarjassa on nimenomaan sillä ja täysin kohdillaan ja se saadaan kuvattua erinomaisesti, mutta siltikin... esim. Saltilla ja Pepperillä on kyllä omat hetkensä, mutta silti näiden kahden keijukaverin omakohtaisia touhuja olisi mielellään seurannut vielä pikkuisen enemmän jos se olisi mahdollista, vaikka tarpeeksi käsitystä hahmoista saakin että niistä voi esim. pitää. (Muutamaa muuta sivuhahmoa unohtamatta. Tämä sarja itse asiassa vaikuttaa sellaiselta, että siitä olisi hauska lukea fanien kynäilemiä tuotoksia, tai jotain [harvemmin olen sellaisista kiinnostunut :D].)

Tärkein ja se ainoa oikeasti kiinnostava juttu sarjassa on siis Sagan ja Sugarin, kahden todella erilaisen tyypin, ei-todellakaan-niin-helposti alulle lähtevä suhde joka väärinkäsitysten, kommellusten ja muiden mutkien ja niiden selvittelyjen kautta kuitenkin kehittyy todella läheiseksi ystävyydeksi. Ja sitä tavallista normihöpsöilyä ja animesöpöstelyäkin mahtuu sekaan mukavasti.

Tähän nähden hahmoista jätetään itse asiassa jonkin verran asioita kertomatta, kuten sarja itsessään jättää aika paljonkin yleisesti asioita kertomatta ja paikoin on ihan selkeitä aukkoja ja jotkin jutut voivat jäädä hämmentämään ja vaivaamaan katsojaa. Toisaalta, se on ihan hauskaa, ettei tässä sarjassa tehdä jokaikistä asiaa ihan perinpohjaisen selväksi ja lopulliseksi, ja mitä väliä joillakin pienillä epäolennaisilla yksityiskohdilla edes on? Me voimme kuvitella ne sellaisiksi kuin haluamme ja kykenemme (niin kuin hyviin satuihin kuuluu).

Tosiaan, ainoat miinukset tulevat sarjan kahden ensimmäisen jakson vähän sekavasta fokuksesta johon ei ihan helposti pääse sisään (olkoonkin että sarjan alku on selvästi Sagan hallinnassa). Muuten kokonaisuutena (ja vähäisistä aukoista huolimatta) sarja on kuitenkin täysin hallittu alusta loppuun saakka, ja ihan perusmainio lapsille ja lapsenmielisille vanhemmillekin sopiva animesarja, viidestä tähdestä - taikka tässä yhteydessä ehkä kimmeltävästä lumihiutaleesta - antaisin 4/5. :D  (Vaikka en tällaista arvosanojen, tai -tähtien, tai -numeroiden antamista kauheasti harrastakaan, mutta tähän se sopii; ei siis ihan täydellistä, mutta olen nähnyt paljon keskinkertaisempaakin animea.)

Myöskään en ihan niin paljoa pidä sarjan alkutunnarista... sen enempää sen visuaalisesta sisällöstä kuin itse laulustakaan (joka siis on japanilaistettu versio The Rubettesin vuoden 1974 hitistä Sugar Baby Love).


Jos tuntuu sekavalta, tai jos söpöily tuntuu menevän yli ja ällöksi tässä eikä video vakuuta, niin voin kertoa, ettei se minuakaan vakuuta, enkä sarjaa pelkästään tämän alkutunnarin perusteella olisi ehkä katsonutkaan. :D (Tosin tätä ei ensimmäisessä jaksossa nähdäkään vielä, vaan vasta toisessa.)

Sarjan lopputunnarista taas pidän hyvinkin paljon (ja siitä olen tämän jaarituksen johdantokuvankin ottanut), paitsi että sen fiilis sekä kuvissa että laulussa paljastanee ehkä hyvinkin sen, millaisiin tunnelmiin sarja tulee päättymään (siksi en suoraan upota tai edes linkitä sitä tähän ;>). Sarjan loppu ei ole ehkä ole kovin yllätyksellinen animea jonkun verran tuijotelleelle, mutta mitäs siitä; loppua enemmän kun kiinnostaa se, miten siihen päädytään. ;>

Vaikka kokisinkin, että "olen nähnyt ja kuullut tämän tarinan jo ennenkin", ihan mielelläni seuraan samaa hyvää ja tuttua tarinaa uudestaan, jos se on hyvin kerrottu, ja tämä pikkuruisen lumikeiju Sugarin versio on sellainen. (Ja sehän ei mennytkään ihan sillä kaavalla millä olin ennakkoon ajatellut, vaan siinä olikin vähän erilaisempia ja täysin poikkeavia vivahteita; sarja siis jokseenkin hienosti ylitti nollaodotukseni. Joskus on hauskaa olla väärässä, ja ainahan on jänskää kun saa oivaltaa uutta, tai nähdä samat asiat uudesta näkökulmasta.)

Ja lopuksi; onhan se Koge-Donbon hahmosuunnittelu ihan jees, vähän hassun ja toisinaan epäkäytännöllisen näköistä tosin, mutta niin suloista. (Ja itselleni jälleen kerran niin hyvinkin japani-kulturellia; hivenen ihmettelin yli sarjan puoliväliin Sugarin hahmosuunnittelua kunnes sitten tajusin että keijusen hattu mukailee japanilaisia lumipupuja, joita olen nähnyt muissa animeissa. :D [Jos tämä ei ole tuttua ja haluatte ymmärtää, laittakaa kuvahakuun "japanese snow rabbit".] Muuten sitten sarjassa ei taidakaan varsinaisia selkeitä "japani"-juttuja tai -piirteitä vähän yllättäen ollakaan kyllä. :D)

Epäolennainen pieni extra

Ihan hauskahan on myöskin nähdä Koge-Donbo-tyyliin suunniteltu rillipääpoju, joka vaikuttaa edes vähän normaalilta hahmolta (muissa tuntemissani Koge-Donbon piirtämissä jutuissa tämän kyseisen hahmotyypin edustajat tuppaavat olemaan kukin tavallaan lievästi sanottuna enemmän tai vähemmän fanaattisia eksentrikkoja :D [symppaan ja osaa fanitankin kyllä silti]). Tosin, onko se Phil nyt sittenkään ihan niin normaali rillipääpoju kun se kötöstää romua lähes koko ajan milloin mikäkin "vuosisadan keksintö" mielessään...

Ja melkein kaikista lastenohjelmista tällainen hahmo löytyy että ei mitään
uutta tai erikoista sinänsä...mutta kuten sanottu, ihan hauskaa silti. :-)