torstai 17. huhtikuuta 2014

Tuuli nousee, on uskallettava elää (ja käydä elokuvissa?)

 Elokuva ei välttämättä saa ansaitsemaansa kohtelua tässä tekstissä. Tämä ei toisaalta edes yritä olla mikään analyyttinen arvio tai edes esittelyteksti. :D

Vaihteeksi yritän kirjoittaa vähän ajankohtaisemmasta aiheesta. Kävin hiljattain ihan elokuvateatterissa katsomassa Studio Ghiblin Tuuli nouseen. Voisin jaarittaa ihan pelkästään siitä, miten jänskää oli ylipäätään käydä elokuvissa, ja nimenomaan Ghibli-elokuvissa; edellisin Ghibli-leffa jonka kävin katsomassa ihan elokuvissa oli Nausicaa (vissiin se oli kai sitten vuonna 2008), ja aikanaan ajallisesti tuorein Ghibli jonka kävin katsomassa oli Liikkuva linna. En tiedä aiheuttiko viimeksi mainittu itsessään jonkin jälkinärästyksen, vai ovatko kaikki sen jälkeen tulleet tuoreemmat Ghibli-leffat vain olleet sellaisia, etteivät ne itseäni ole kovin paljoa kiinnostaneet. Tai sitten ne eivät vain ole tulleet, täti asustaa sen verran pienessä paikassa, että toisinaan saa jännittää tuleeko joku leffa kaupungin teatteriin ylipäätään vai ei (en muista, miten Ponyon suhteen oli, se varmaan pääsi lipumaan ohi, mutta esim. Kukkulan tyttö, sataman poika-leffan olisin halunnut mennä katsomaan teatteriin; se ei tullut, ja ei-ghibli-leffa-anime Summer Wars ei sekään tullut nähtäville, siitä huolimatta että se sentään tiettävästi voitti Rakkautta ja anarkiaa-festivaaleilla 2010 Finnkino-kilpailussa valtakunnallisen levityksen!). Ja olen useimmiten liian laiska lähteäkseni isompiin kaupunkeihin ihan vain leffateatteri-visiiteille. Myönnän olevani nirsommanpuoleinen elokuvissakävijä jopa animaatioiden suhteen (katson niitä mieluiten ja useammin lyhäreinä tai sarjoina kuin pitkinä elokuvina, samalla tavoin kuin ylipäätään katson animaatioita kaikkein mieluiten kotisohvalta. Pitkät elokuvat ja Ghiblit eritoten näyttävät toki paremmilta kankaalle heijastettuina, mutta silti).

Mutta niin, Tuuli nousee oli nyt sitten tällainen Ghibli-leffa, joka edes hitusen kiinnosti (olen halunnut nähdä välillä jotain muuta kuin puhdasta fantasiahöttöä, ja ehkä osittain myös halutti tehdä kunniaa sikäli kuin tämä tulee olemaan Hayao Miyazakin viimeinen pitkä elokuva), ja joka sattui jopa tulemaan kaupungin pienempään teatteriin (joka muutenkin esittää pääsääntöisesti vähemmän-valtavirta-elokuvia), tuli jopa sekä suomeksi dubattuna että tekstityksillä, mutta missään ei ollut mainintaa milloin mikäkin versio oli pyörimässä. Toisaalta loppujen lopuksi itselleni ei ole niin suurta väliä näenkö leffasta tekstitetyn vai dubbiversion. Näytös, johon päädyin menemään, oli dubattu versio.

Melkein viikko jälkikäteenkään en osaa kirjoittaa elokuvasta itsestään mitään järkevää. :D Mutta eiköhän netti ole täynnään jengiä, joka osaa kirjoittaa asiallisesti (ja on aiheesta jo kirjoittanutkin). Suokaatte minulle anteeksi; on kova juttu, että ylipäätään edes saa aikaiseksi käydä elokuvissa silloin tällöin. Ja siitä on useita vuosia kun olen seudun pienemmässä teatterissa käynyt (edellisten vuosien elokuvavisiiteistäni valtaosa on suuntautunut seudun toiseen, isompaan valtavirta-teatteriin). Pelkästään pienemmän kokoluokan elokuvateatterissa oleskelu vuosien katkon jälkeen on jo itsessään tunnelmaelämys, ehkäpä pitäisi uskaltaa käydä vähän useammin. Toisaalta, reilu kaksituntinen paikallaan istumista oli ehkä vähän puuduttavaa, ja päälle päätteeksi keskittymiskykyni pitkien elokuvien osalta on ollut heikoilla vähän muutenkin viime aikoina (enpä sattumoisin ole jaksanut kauheasti keskittyä myöskään ihan vain telkkaritarjontaan; maikkarin lauantaiset perheleffat ovat enimmäkseen vain hurahtaneet silmien edessä, kenties jonkinmoinen kevätväsymys tai -stressi päällä? Ei sillä ettenkö puuhailisi useaa pientä asiaa melkein yhtäaikaisesti ja senkin takia olisi vähän sekaisin :D).

Sikäli jos/kun tämä tulee olemaan Miyazakin viimeinen pitkä elokuva, niin hieno lopetus se on. Jos tykkää Miyazakista ja/tai lentokone- ja/tai historiajutuista niin viihtyminen lienee jokseenkin taattu. Elokuva on teemojensa ja tunnelmansa puolesta aikuismainen kuin Punainen sika (tai Porco Rosso, itse olen aina tuntenut elokuvan tuolla tv-käännösnimellä), ja olin ennakkoon ajatellutkin, että lapsikatsojat saattavat valittaa tylsyyttä, mutta eivätpä ainakaan ne samaan näytökseen kanssani sattuneet muutamat tainneet valittaa ollenkaan. Itse en ole mikään suuri lentokoneiden tai historiajuttujen ystävä, mutta sain sitä mitä odotinkin; omasta puutumisestani huolimatta pidin elokuvan selkeydestä ja varsinaisen fantasiahötön niukkuudesta ja rajoittumisesta vain unikohtauksiin.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Epäreilusti(?) unohdettu Calimero ja ystävät


Calimero ja ystävät on vähemmälle huomiolle jäänyt animaatiosarja, jota Nelonen esitti lasten aamuissaan vuonna 2001 (ilmeisesti vielä vuoden 2002 puolellakin). Sarjaa dubbasi Agapio Racing Team Oy, jonka dubbaamat Digimon ja Alvin ja pikkuoravat niin ikään pyörivät Nelosen lastenohjelmistossa samaan aikaan. (Mielenkiintoisia ohjelmavalintoja ollut kyllä Nelosella tuolloin, pikkuoravat ovat 1980-luvun tavaraa ja Calimerokin on tehty 1992-1993 - se oli tuolloin siis jo lähemmäs kymmenen vuotta vanha sarja. :D)

Itseäni ei tuona ajankohtana kiinnostanut Nelosen lastenohjelmista muu kuin Digimon, enkä varmaan olisi ikinä havahtunut Calimeron olemassaoloon ja kiinnostunut siitä, elleivät nuoremmat perheenjäsenet (joilla oli myöskin paremmin aikaa katsella aamulastenohjelmia) olisi hehkuttaneet sarjaa ja kertoneet että "siinä on samat äänet kuin Digimonissa".

Itse asiassa en muista enää, heräsikö kiinnostukseni pelkästään tuolta pohjalta, vai halusivatko nuoremmat itse ottaa jaksoja talteen, mutta joka tapauksessa näin tuli tehtyä ja päädyin katsomaan nauhoitettuja Calimero-jaksoja. (Voi tuota aikaa, viimeisiä vuosia analogista tv-signaalia ja ennen tallentavia digibokseja :D). Jaksoja oli ehtinyt tulla jo useampi ennen kuin asiaan tuli havahduttua, siksi ensimmäinen näkemäni jakso oli Piero maratonjuoksijana (jälkeenpäin tarkistettuna kyseinen jakso oli peräti jo yhdeksäs). Valitettavasti en myöskään enää muista kovinkaan paljoa sarjan ensivaikutelmia ja fiiliksiä tuon kyseisen jakson pohjalta. :D

Jaksoja kertyi talteen vain yhden kolmen tunnin kasetin verran, luultavasti siksi että kasetin täytyttyä ei vaan tullut huomattua ja hommattua uutta loppuja jaksoja varten. Olen vuosia jälkikäteen harmitellut tätä monta kertaa, kuten sitäkin, että ylipäätään huomasin sarjan itse niin myöhään (vaikka katsoinkin nauhoitetut jaksot melko tuoreeltaan, olin sittenkin kiinnostunut enemmän Digimonista orastavana animenkatsojana). Calimero jäi syrjään ja lähes unohduksiin muutamaksi vuodeksi ennen kuin tartuin siihen uudestaan ja aloinkin fanittaa. (Onnekseni nettikaverini oli ollut valveutuneempi ja nauhoitellut valtaosan jaksoista talteen, ja sain nähdä niitä myöhemmin.)

Mutta mistä sarjassa on siis kyse?

Sarjan nimihahmo Calimero on musta kananpoika, joka käyttää munankuoren puolikasta hattuna ja joka tekee uutisreportaaseja televisioon ystäviensä kanssa. Sekä tämän työn kautta että myös sen ohessa luonnollisesti seikkaillaan ja tutkitaan ja selvitellään kaikenmoisia juttuja.


Sarjassa ei sinänsä ole mitään kovin erikoisen mieleenpainuvaa; hahmot, miljöö, ja joidenkin jaksojen juonetkin tuovat vanhemmalle tv-piirrettyjen tuijottajalle mieleen monet muut useammin ja paremmin muistetut kaikenikäisille tarkoitetut eläinhahmo-kaupunki-sarjat, esim. Alfred J. Kwakin. Alfrediin verrattuna Calimero on kuitenkin melko kevytotteinen yksiosaisten episodien sarja, jatkuvajuonisuudesta, syvemmästä hahmokehityksestä tai sen kaltaisista teemoista ei ole juuri tietoakaan. Siinä mielessä sarjan jaksoja voi katsoa oikeastaan missä järjestyksessä tahansa eikä suurta haittaa ole siinä jos jokin jakso on jäänyt välistä. Tästä eräänlaisesta hajanaisuudesta saattaa myös ehkä johtua, että hahmoja ei varsinaisesti edes esitellä sarjan alussa, vaan siinä käydään alusta pitäen suoraan toimintaan. Se voi ehkä tuntua kummalliselta, mutta toisaalta miksei, sillä hahmoihin ehtii kyllä tutustua ja ne oppii tuntemaan toiminnan tuoksinassa.

Ja ovathan ne hahmot kai kuitenkin jokseenkin stereotyyppisiä, sillä en keksi kaikista mitään erityistä sanottavaa. Calimero on perussankari, useimmiten hyväntuulinen ja optimistinen, herkästi innostuva ja yritteliäs tyyppi (jolle on omaleimaista todeta "Epäreilua" tilanteissa, jotka ovat - noh, epäreiluja joltakin kantilta [jos minulla olisi kaikki agapiodubin jaksot, editoisin YouTubeen videokollaasin kaikista Calimeron epäreiluus-toteamuksista ;D]). Priscilla on kiltti ja vähän ujo suht perustyttö, joka on aina reippaasti mukana menossa. Piero puolestaan on laiska, omahyväinen ja lipevä rikkaan perheen poika, Suzy niin ikään vähän tyhmänpuoleinen ja turhamainen tyttö. Valeriano on intohimoinen elokuva(us)harrastaja joka viihtyy porukasta eniten kameran takana. Rosellasta keksin vähiten sanottavaa, tuntuu että hahmo on enimmäkseen taustalla tarkkailemassa ja tukemassa muita (jos on - muutamissa sarjan alkupään jaksoissa Rosella ei ole mukana ollenkaan edes taustahahmona).

Tämä kuusikko on usein jo jakson alussa valmiiksi reissussa tehdäkseen reportaasia, mutta joskus ihan tavalliset arkikommellukset ja sattumatkin johdattavat seikkailuihin, jotka kannattaa dokumentoida (tietenkin on myös juttuja, jotka on syytä jättää taltioimatta). Porukka seikkailee niin kotikulmilla kuin vieraammissa maisemissa, ja tapaa mielenkiintoisia henkilöitä; niin kotiplaneetan kuuluisuuksia kuin päätyy tekemisiin vaikkapa avaruusolioiden tai muiden erikoisempien otusten kanssa. Välillä ehditään kilpaurheilla, tutkia outoja ilmiöitä ja jopa jahdata roistoja. Tarinoiden teemat ovat tuttuja ja ehkä jo ennestään "useaan kertaan nähtyjä" lastenpiirretyissä, joskin yksittäisiä vähän erikoisempien aiheiden käsittelyjä ja paikoin aika hurjiakin hetkiä sarjaan mahtuu (luokkatoverin todistaminen mafian jäsentä vastaan ja lapsikaappaus eivät varmaan kuulosta, noh, kovin kevyiltä jutuilta, vai?). Kiintoisaa ja erikoisinta sarjassa on juurikin se asetelma, että keskushahmot oikeasti tekevät uutisreportaaseja tavallisen koululaisarkielämän ohessa. :D

Ja sellainen kevyt tykkäämisen ilmapiirikin sarjassa on koko ajan hitusen läsnä; aika selkeästi sarjan keskushahmot seurustelevat keskenään (ja asiaan kuuluvat luonnollisesti ajoittaiset hahmojen väliset lievät mustasukkaisuusdraamat). ;3 Varsin söpösti ja somasti nämä hahmot sopivatkin toisilleen kuin valetut. Calimero onkin harvoja tapauksia joka herättää tässä tädissä sellaisia hahmosöpöilyfanityttöilyfiiliksiä.
Pikku poskipusuja nähdään aina silloin tällöin <3
Jos sarja ei sinällään ole kovin erikoinen ja itsessään mieleenpainuva (jos/kun se tuo mieleen "ne muut piirretyt"), niin onko siinä sitten mitään hienoa, ja onko se sitten edes katsomisen arvoinen? En itsekään tiedä. Sarjan tarinat ja huumori kai purivat niihin lapsiin jotka sarjaa katsoivat, kerta minäkin tosiaan sain kuulla nuorempieni hehkutusta sarjasta ennen kuin tutustuin siihen itse. Ehkä se purisi edelleenkin. Vaikka sarjan tullessa televisiosta olin teini (ja tosissani fanittamaan alkaessani jo täysi-iän ylittänyt ;D), niin ehkä sarja puhutteli (ja puhuttelee edelleen) sisäistä n. 10-vuotiasta itseäni, onhan se kuitenkin tehty silloin kun itse olin ala-asteikäinen mukula. Ja mielelläni ajattelisin Calimeron ystävineen osaksi lapsuuteni tv-viihdettä, vaikka tosiasiassa "oikean lapsuuteni" piirrettyjä on jo ennestään melkoinen liuta. :DP Mutta kyllä haluaisin ajatella että Calimeron poppoo mahtuisi sinne sekaan vielä myös.
Fanitaidettakin piirustin ruutuvihkoon vuonna 2007... (en muuten omista skanneri/tulostinta
vielä, siksi joudutte katsomaan videokameralla otettua suttukuvaa.)



Tiedä häntä, onko fiilistelyni osittain ysäri-lapsuusmuistelun värittämää, joka tapauksessa sarjaa oli/on miellyttävää katsoa, ja vaikkei se ehkä olekaan ikimuistettava, se on silti hyvin tehty lastensarja - kivasti animoitu, musiikit sopivat tunnelmiin, tarinat tempaavat mukaansa juuri sopivasti ja hahmoja ja niiden toilailuja ja sanailuja on yksinkertaisesti hauska seurata. Vaikkei sarja ehkä olekaan mitään television arkiaamun kevyttä ajantappoviihdettä kummempaa, se on sitä erittäin kelvollisesti. Agapiodubbauskaan ei ole mielestäni niin paha (tosin itsehän en Agapion dissausta ole koskaan harrastanut, olen kuunnellut sitä niin kauan ja varmaan niin puutunut ja kuuro etten osaa kritisoida vakavasti :D kun dubbausta on tarpeeksi kauan kuunnellut ja tottunut siihen, niin äänet alkavat ennen pitkää kuulostaa jopa hahmoille sopivilta!). Itseäni tosin yleisesti häiritsee enemmän ja useammin käännös- ja miksausmokailu kuin ääninäyttelijöiden kyseenalainen eläytyminen (ja Calimeron dubbaus toki vilisee näitä kaikkia ;D).

Arvatenkin Agapio dubbasi 52-osaisesta sarjasta vain puolet, ensimmäiset 26 jaksoa. Digimonin dubbauksesta saadun palautteen jälkeen Agapio ei sitten dubannut Neloselle sen enempää Digimonia kuin Calimeroa kuin mitään muutakaan sarjaa, eikä Nelonen muutenkaan esittänyt Calimeroa loppuun. Molemmat asiat ovat vähän sääli. 

random toimintahenkinen GIF? en tiedä mutta mm. tämä näyttää hyvältä.
Katsoessani Calimeron jaksoja aikoinaan sen visuaalinen ilmeikkyys sai aavistelemaan, ja animeksi "tämäkin" sarja osoittautui. (Ja itse asiassa tietty mahdollinen tuttuuden tunne ei ole välttämättä niin omituinen, sillä sarjan lopputeksteissä [olen tutkinut sekä ranskankielisiä että japaninkielisiä] näen sellaisia nimiä kuin Visual 80, Telescreen, Teleimage ja TV Tokyo... ja näistä nimistä osa ja kaikki on tuttuja myös muumien ja Alfred J. Kwakin lopputeksteistä ja netin animetietokannoista. Mutta mikä ja kuinka suuri osuus milläkin firmalla on Calimeron kuin muumien tai Alfredin olemassaolon osalta, en tiedä, menee sekavaksi nämä studiot, tuotantoyhtiöt ja levittäjät...)

Calimeron juuret juontavat itse asiassa useampi vuosikymmen taaksepäin ja Italiaan, mutta en tässä rupea historiikkia väsäämään, joku muu aiheesta enemmän kiinnostunut saa tehdä sen. Sen verran olen kaivanut taustatietoja että Calimeron ovat luoneet miehet nimeltä Toni ja Nino Pagot, ja ilmeisesti Pagottien suku on puuhaillut Calimeron lisäksi muitakin yhteistyöanimesarjoja kuten Sherlock Koiraa. (Tämä Calimero ei ole lajissaan ainoa animaatio, vaan se "ysäri"-versio. Eikä se ole viimeisin. Eikä edes ainoa japanilaisten animoima. Mutta Suomessa tämä ilmeisestikin on "ainoa" versio Calimerosta, ainakaan ihmiset eivät vaikuta muistelevan muuta... tai sitten eivät vaan muista? Ehkä Calimeron kohtalona Suomessa on vain jäädä muiden suosittujen tirppahahmojen jalkoihin ja unohtua... voisi todeta Calimeron itsensä tyyliin: "Epäreilua".)

Oikeastihan voisin muodostaa sarjasta kokonaiskuvan "vasta" sitten kun - noh, olisin nähnyt sen kokonaan. Kuluneena talvena huomasin, että koko sarja löytyykin YouTubesta - tosin italiankielisenä. Aikomuksenani on silti katsoa sarja läpi, vaikka ymmärrän italiaa vielä vähemmän kuin esim. japania. :D Tätä tekstiä laatiessani olen katsonut ensimmäiset 26 jaksoa (osin verestääkseni muistoja niistäkin jaksoista joita itselläni ei tallessa ole), mutta loppupuoliskon ennen näkemättömien jaksojen katselu saattaa ymmärrettävyystasolla tulla olemaan haasteellista. :D Saa nähdä pystynkö kirjoittamaan jonkinlaista jatkotekstiä tästä sarjasta, muuten ehkä lisäjaarittelen aiheesta vielä.